Sanojen silta
-Kirjoituksia, kuvia ja runoja
maanantai 5. helmikuuta 2018
Murhe
Olen kuuro hiljaisuudesta.
Tähyilen viisareiden jähmeää liikettä.
En pysty ajattelemaan selkeästi tässä melussa.
Kuplivan ikkunalasin läpi.
Soutaja sinisen ilmamassan saarekkeella.
Viima rikkoo kahtiajakautuneen todellisuuden rajapinnan
piirtää auringon epätodeksi.
Verkko kohoaa kalastajan läpikuultavissa käsissä.
Tieltä laukkaava sumu.
Olemme saarretut.
Kotipihani täynnä kyyneliä.
sunnuntai 3. syyskuuta 2017
Jännittävä matkakertomus
Oli harmaa päivä, välillä satoi ja paistoi. Ilmassa tuoksui saapuva syksy. Kirpeys kutitti nenää.
Sade oli tehnyt lätäköitä tielle, niistä solisivat virtaavat purot.
Nurmikko oli sateesta kostea. Se kasteli kengät, oikaistessani nurmen yli tielle. Oli elokuun loppu, ruskan värejä oli jo luonnossa, mutta vielä vehreys oli valloillaan.
Huomasin tien vieressä siniharmaan talon. Sen puutarhassa oli valtavasti pensaista ja puita. Talo vaikutti aivan siltä, että se saattoi olla kesä-asunto tai ehkä se oli autio.
Lähestyessäni taloa huomasin sen ikkunoista kajastavan valoa. Talo oli sittenkin asuttu.
Jatkoin matkaani talon ohi. Piha oli aidattu.
Huomioni kiinnittyi vanhaan, ruosteiseen porttiin. Se oli kaunis ja hyvin koristeellinen. Portti oli puolittain auki.
Pihanpuolelle johti kapea kaistale nurmikkoa, jonka molemmin puolin kasvoi rehevä puutarha.
Pysähdyin portille. Vilkuilin sivuilleni. Ketään ei näkynyt. Puutarha vaikutti kutsuvalta. Kuuntelin. Tuuli suhisi puissa ja talon pihassa oleva valtava tammi liikutti kutsuvasti oksiaan.
Astuin portista sisäpuolelle. Katselin ympärilleni. Piha oli täynnä vanhoja omenapuita, kukkapenkkejä, pensaita.
Pensaiden sisällä kulki mielenkiintoisia onkaloita, joihin piiloutuminen kävisi helposti.
Huomasin erään pensaan sisällä liikettä.
Kissa kulki onkaloita ja käytäviä pitkin. Pysähtyi nähdessään minut ja naukaisi kutsuvasti.
Lähdin seuraamaan kissaa, joka johdatti minua peremmälle salaperäiseen puutarhaan. Puista pudonneet lehdet rahisivat askelteni alla edetessäni.
Matkalla huomasin mielenkiintoisia yksityiskohtia, suorastaan aarteita. Pensaiden sisällä oli vanhoja keittiöjakkaroita ja värikkäitä polkupyöriä. Kissa johdatti minua yhä peremmälle. Saavuin jonkinlaiseen maalarin ateljeeseen.
Puutarhan keskellä oli aukio, jossa oli sikin sokin erilaisia väripurkkeja.
Huomasin, että aukiolla oli myös värikäs puutarhakalusto, vanha, sammaloitunut kaivo, jonka kannen päällä oli sinkitty vanhanaikainen kastelukannu ja vieressä savinen suurikokoinen ruukku, jonka kesäkukka oli jo nuukahtanut.
Aukiolla oli myös kahdenistuttava vanhanaikainen, punaiseksi maalattu keinu.
Kuljin keinun luokse ja istahdin kiikkumaan sen narisevaan kyytiin. Seuranani ollut kissa naukaisi ja hyppäsi viereeni kehräten. Silitin eläimen pehmeää turkkia ja vain kuuntelin hiljaisuutta. Täydellinen läsnäolon hetki. Huomasin, että puutarhan omenapuissa kasvoi herkullisia omenoita. Ne olivat väriltään punaisia ja vihreitä. Nousin keinusta ja nappasin omenapuusta yhden maistaakseni. Omena oli kirpeä.
Yllättäen aukiolle ilmestyi pieni tyttö värikästä sateenvarjoa kantaen. Hänellä oli jaloissaan ballerinan tossut ja tyttö tanssi. Samassa huomasin miten hämärtyvässä illassa maa tytön kevyiden askelten alla alkoi hehkua ja loistaa kuin kristallit tähtiyönä. Tytön tanssi oli kuin ilmassa kulkemista.
Kohta minne lapsi astui alkoi hehkua ja huomasin kauniiden kukkien kasvavan joka puolella.
Kukat hehkuivat suurina rykelminä ja olivat tähdenmuotoisia, valkeita, värikkäitä ja keltaisia.
Seurasin tyttöä. Hän jatkoi tanssivaa kulkuaan puutarhassa. Yllättäen hän hävisi näkyvistä. Yritin huhuilla häntä. Etsiä häntä katseellani.
En enää nähnyt tyttöä.
Hän oli kadonnut yhtä salaperäisellä tavalla kuin oli ilmestynytkin.
Jatkoin kuluani.
Katseeni osui oksaan polun varrella. Nostin kostean vesihelmiä tippuvan tammenoksan käteeni.
Elokuun ilta oli jo melkoisen hämärä ja viileä. Minun ei kuitenkaan ollut kylmä. Oksa kädessäni sai elämän. Se alkoi hehkua himmeää valoa ja luovutti osan lämpöään minulle. Jatkoin oksan hehkuessa valonlähteenä peremmälle lumotussa puutarhassa. Näin edessäni ison puskaan kuuliljoja. Ne olivat kukassa, kuten kaikki täällä.
Niiden takaa erotin veden solinaa. Kiinnostuneena puskin liljapensaiden läpi ja saavuin lammen rantaan.
Näin lammessa läpinäkyvän vedenneidon. Se liikehti liitäen veden varassa ja lauloi. En erottanut sen sanoja, en tiedä oliko sen laulussa edes sanoja. Ääni oli kuitenkin ylimaalisen lumoavaa, jäin katselemaan ja kuuntelemaan näkyä.
Äkkiä tuli aivan pimeää. Vedenneito lopetti laulunsa. Tammenoksa kädessäni surkastui ja rusentui. Mureni maahan. Hätäännyin. Oli aivan pimeää.
Pyörin ympyrää. Astuin kylmään vesilätäkköön. Yritin hapuilla pimeässä jotain johon tarttua tai päätellä mistä suunnasta olin tullut. Otin muutamia hapuilevia askeleita. Oli niin pimeää.
Kuulin etäältä hyvin hiljaista maukunaa. Kissa!
Se oli aikaisemminkin johdattanut minua. Kutsuin eläintä, ”Kiss, kiss, kiss”...
Pimeästä erotin jonkin hahmon liikkuvan minua kohti.
Valkoinen, pitkäturkkinen kissa lähestyi minua ja kuulin sen äänen nyt selkeästi.
Lähdin seuraamaan kissaa.
Hapuilin käsilläni oksia ja lehtiä joista pitää kiinni. En nähnyt eteeni. Kompuroin pimeässä. Vähitellen pimeys alkoi väistyä. Erotin hämärässä ääriviivoja. Kissa odotti minua jonkin matkan päässä. Huolehti, että en eksynyt. Päivä alkoi valjeta. Vähitellen aloin erottaa tuttuja yksityiskohtia.
Erotin tutun aukean missä oli punainen keinu ja kaivo. Saavuin huojentuneena aukiolle. Päivänvalossa näin selkeästi ympärilleni.
Kissa jatkoi johdattaen minua tutunnäköiselle portille. Kun käännyin sulkeikseni portin ja kiittääkseni avuliasta seuralaista, en nähnyt eläintä. Se oli livahtanut piiloon lukuisten puskien sisään.
Ovi
Lukittu vai avoin?
Kiviportista sisään vai ulos?
Asunnon ovi?
Turvapaikka, piilopaikka vaiko tyrmä?
Elämä tällä puolen kiipeää kiviseinää pitkin. …
Mitä sisäpuolella on, pimeyttäkö?
Mitä kokee tuo, joka on oven sisäpuolella?
Kokeeko tungettelevana sen,
että kasvillisuus on takertunut ovenpieliin.
Kiipeää seinää pitkin,
tarttuvalla otteella murtaa aikaa päälle vahvan seinän.
Vanha ovi.
Unohtuneen asunnon ovi.
Elämä on vallannut lähtijän kodin.
Kun tarkkaa katson,
näen polun.
Se johtaa oven äärelle.
Ovesta on kuljettu
vaiko vain oven äärelle on kuljettu.
Kiviportista sisään vai ulos?
Asunnon ovi?
Turvapaikka, piilopaikka vaiko tyrmä?
Elämä tällä puolen kiipeää kiviseinää pitkin. …
Mitä sisäpuolella on, pimeyttäkö?
Mitä kokee tuo, joka on oven sisäpuolella?
Kokeeko tungettelevana sen,
että kasvillisuus on takertunut ovenpieliin.
Kiipeää seinää pitkin,
tarttuvalla otteella murtaa aikaa päälle vahvan seinän.
Vanha ovi.
Unohtuneen asunnon ovi.
Elämä on vallannut lähtijän kodin.
Kun tarkkaa katson,
näen polun.
Se johtaa oven äärelle.
Ovesta on kuljettu
vaiko vain oven äärelle on kuljettu.
(Teksti syntyi voimauttavan kirjoittamisen työpajassa Syksy 2017)
Jalkineet
Minulla on jalat!
Voin juosta tuulisilla teillä.
Seisoa merenrannalla ja katsella aavaa.
Minulla on jalat,
saan liikkua voimaannuttavia polkuja pitkin. …
Juurtua puiden tapaan.
Jalkaterissäni kasvaa sammalta.
Millaisille teille kenkäni minut vievät?
Kuoppaisille vai suorille?
Hiljaisuuteen.
Rauhaan.
Kasvuun.
Voin juosta tuulisilla teillä.
Seisoa merenrannalla ja katsella aavaa.
Minulla on jalat,
saan liikkua voimaannuttavia polkuja pitkin. …
Juurtua puiden tapaan.
Jalkaterissäni kasvaa sammalta.
Millaisille teille kenkäni minut vievät?
Kuoppaisille vai suorille?
Hiljaisuuteen.
Rauhaan.
Kasvuun.
(Teksti on syntynyt voimauttavan kirjoittamisen pajassa Syksy 2017)
Maanpäällinen helvetti
Minut on määrätty
osalliseksi toisten vankien tappamiseen. Suostuin tehtävään,
koska se merkitsee muutamaa kuukautta lisää elinaikaa. Enää minun
ei tarvitse nukkua ahtaissa parakeissa, kapealla laverilla ja toivoa
vierustoverini pikaista kuolemaa, että saisin kymmenyksen enemmän
kovasta leivänpalasta, joka meille jaetaan.
Nykyisessä asemassa
saan syödä melko hyvin. Ruoka on ravitsevampaa ja vaatteet
lämpimiä. Minun ei tarvitse kärsiä sietämätöntä kylmyyttä
tai varastaa kuolevalta toverilta kenkiä jaloista. En myöskään
joudu osalliseksi niihin väkivallantekoihin, mihin moni vanki täällä
joutuu. Saattaisi kuvitella, että asemani on helppo, elämäni
sonderkommandona siedettävää. Niin ei kuitenkaan ole.
Olen halveksittu
vankien joukossa. ”Petturi.” Vangit sihisevät ja syljeksivät
nähdessään minut.
He eivät tiedät tai eivät välitä, mitä
joudun näkemään ja kestämään.
Sonderkommandot eliminoidaan
kuten hekin. Kuolemani on varma. En ole turvassa. Järjestelmä
huolehtii, ettei kukaan jää todistamaan näitä kauheuksia, joihin
olen osallinen.
En tiedä,
halveksivatko muut minua siksi, että käteni ovat tahriintuneet
toverieni vereen, vai siksi, että ihmisluonto karttaa kuolemaa.
En näe itseäni
murhaajana. Olen komennettu tehtävään, jossa huolehdin vankien
viimeisistä hetkistä ennen kaasukammioon joutumista ja ruumiiden
hävityksestä kuoleman jälkeen. En voi muuta. Jos asetun käskyjä
vastaan minut teloitetaan. Kuolema olisi armahdus, mutta
keskitysleirillä siitä on tehty hirvittävä kidutuskeino. Siksi
haluan elää.
Sanat eivät
riittää alkuunkaan kuvaamaan leirillä tapahtuvaa raakuutta. Näen
päivittäin ihmisen kykenevän mitä kekseliäämpiin tapoihin
riistää ja kiduttaa lajitoveriansa. Täällä se on normaalia
arkipäivää. Mikään ei enää kammota minua, mutta tapahtumat
ylittävät järjen ymmärrykseni.
Harjatessani
juuriharjalla betonibunkkerin sementtilattiaa, johon ihmisruumiin
viimeiset eritteet ovat valuneet, toverieni raahatessa alastomia
miesten, naisten ja lasten ruumiita virtanaan, ajattelen tätä vain
työnä, lakkaamattomana, aistit ja ymmärryksen turruttavana työnä.
Minulla ei ole enää
unelmia. En enää ajattele, kunpa tämä kaikki kauheus olisi pian
ohi. Ainoa päämääräni on vain pysyä hengissä. En halua kuolla.
En ainakaan samalla tavalla kuin nuo säälittävät ihmisraukat,
joita päivä toisensa perään ohjaan käymään peremmälle
kaasukammioon.
Vankeja tuodaan
tapattavaksi säännöllisin ajoin. Heitä kuljetaan täyteen
ahdetuissa karjavaunuissa pitkiäkin matkoja viimeiseen määränpäähän
tuhottavaksi. Ohjaamme heidät käymään peremmälle. Puhumme
rauhoittavasti. Valehtelemme uskottavasti.
Matkalla
kaasukammioihin sotilaat pitävät puheita. ”Puuseppä, kirvesmies,
hoitaja... Meillä on teidän kaikille taidoille käyttöä.
Tarvitsemme teitä.” ”Kiirehtikää.” ”Kiirehtikää.” ”Te
pääsette peseytymään ja sen jälkeen teille tarjoillaan lämmin
keittolounas.”
Kuljen raihinaisten,
vammaisten, sairaiden ihmisten rinnalla. Käsken joutua.
”Kiirehtikää. Teitä odotetaan.”
Minä tiedän mikä
heitä odottaa. Käsken heidän pitää silti kiirehtiä. Minulla ei
ole muuta vaihtoehtoa kuin valehdella. ”Kiirehtikää. Keitto
jäähtyy...”
Ohjaamme heidät
viileään pukuhuoneeseen. ”Riisuutukaa.” ”Jättäkää kaikki
matkatavaranne. Teidät ohjataan suihkuhuoneeseen.”
Vapisevat ja
pelokkaat ihmiset. Ohjaamme heidät käymään sisälle
kaasukammioon. ”Kiirehtikää. Pääsette pian syömään.”
Seuraan kuinka raskaat rautaovet teljetään. Siirryn sivummalle. Odotamme. Kuolemaa edeltävä hetki on hiljainen. Aika on pysähtynyttä.
Sitten kuulen
ihmisten avunhuudot. Hädän. Luonnottomat tuskanhuudot. Kuolema
kestää kaasukammiossa tasan kaksikymmentä kaksi minuuttia. Se on
pitkä aika helvetissä. Sisäpuolella ihmiset rynnivät paniikissa.
Kaatuvat, kompuroivat. Polkevat toisensa jalkoihin. Ovia hakataan.
Bunkkerin seiniä kynsitään. Vangit kiipeävät toistensa päälle,
yrittäen haukkoa raitista ilmaa katonrajasta. Ahtaassa tilassa,
vieri viereen tuupatut vangit, käyttäytyvät paniikissa kuin
villiintyneet eläimet. Mikä heidät tai meidät erottaa eläinten
käytöksestä. Ei kai mikään, paitsi käsittämätön julmuus
lajitoveriamme kohtaan. Syaniidivety on ilmaa kevyempää. Armoa
ei ole. Vangit tukehtuvat. Heidän verisuonensa tukkeutuvat ja keho
turpoaa muodottomaksi. Ihon väri muuttuu mustanviolletiksi.
Odotamme. Sitten
ovet pultataan auki. Meidät komennetaan sisään kaasukammioon.
Syntyy hälinä. Ruumiit on siirrettävä krematorioon. Työ pitää
tehdä nopeasti. Kaksituhatta ruumista. Raahaamme ruhoja SS miesten
tarkkailevan katseen seuratessa. Emme saa osoittaa liikutuksen tai
hulluuden tunteita.
Lapioidessani
kaasukammion lattialta ruumiiden jätöksiä, vankitoveri samasta
yksiköstä kuin minä, siirtyy puhe-etäisyydelle.
”Me olemme
työskennelleet täällä kaksi kuukautta. Pian meidät tapetaan.”
Vilkaisen vankia. Hän ei vaikuta hermostuneelta. Päin vastoin
kohtaamani katse on suora ja intensiivinen. Jatkan työtäni. Meillä
ei ole lupa puhua. SS miehet ja Kapot tarkkailevat herkeämättä
käytöstämme. Laskiämpärini täyttyy. Siirryn nopealla liikkeellä
tyhjentämään sen. Vankitoverini seuraa minua vaivihkaa.
”Olen suunnitellut
pakoa täältä.”
”Miten luulet sen
onnistuvan, tämä on yksi tarkemmin vartioituja leirejä. ”
Vastaan pälyillen ympärilleni.
”Minulla on
suunnitelma. Tarvitsen lukkoseppää.”
Kapo ilmestyy
eteemme ja tiuskaisee minulle. ”Toverisi olisi parasta olla hiljaa,
jos hän haluaa elää.” ”Töihin!”
Riennän luuttuamaan
betonilattiaa.
Käärin bunkkerin
hämärässä tupakkaa. Käytävää lähestyy tuttu vanki. Arvaan,
että hän jatkaa samasta aiheesta kuin aiemmin. Rauhallisin elein
nostan sätkän huulilleni. Poimin rähjäisen sarkatakin taskusta
ryttyisen tikkuaskin ja raapaisen tulen. Vankitoveri pälyilee
ympärilleen minua lähestyessään... Muistelen hänen nimeään...
Muistan hänen nimensä, se oli Igor edellisessä elämässä.
”Oletko harkinnut
ehdotustani?” Hän kysyy ja poimii taskustaan tupakkatarpeet.
Hymähdän. ”Miten luulet pakosi onnistuvan täältä, josta ei saa
edes omia tuhkiaan mukaansa. Ainoa tie vapauteen kulkee noiden
yötä päivää savuavien krematorioiden piippujen kautta.”
”Minulla on
suunnitelma. Paljastaakseni sen sinulle, minun pitää varmistua
siitä, että et petä minua.” Igor vastaa.
”Miten minä sen
sinulle lupaan. Ei sanoillani ole täällä minkäänlaista
painoarvoa. Jokainen, joka on elänyt päivänkin keskitysleirillä
tietää, että toisia pettämällä täällä pysyy hengissä. ”
”Tee vain niin
kuin sanon.” Igor suhisee ja imaisee sätkäänsä.
”Vangit. Töihin!”
”Uusi erä teidänlaisianne saastaisia sikoja on saapunut.
Kiirehtikää, muuten löydätte itsenne heidän joukostaan.” SS
sotilaat rientävät meitä kohden aseenpiiput sojottaen.
”Sinä siinä! Saat mennä krematorioon.” Sotilas lyö minua aseenperällä.
Horjahdan.
”Etkö pysty
kävelemään. Saatat olla vuorossa seuraava. Toinen mies korvaa
työsi kyllä.” SS sotilas ilkkuu ja tönii minua eteenpäin.
Nielen vihan ja häpeän tunteet. Nöyryyttämiseen, kuten ei
kuolemankaan läsnäoloon koskaan totu, silti ne ovat elämässäni
arkipäivää.
Haistan ilmassa
palavan ihmislihan hajun. Se on etova. Krematorioon johtaa ulos asti
harmaana kasvottomana massana jono vankeja. Sotilaita on joka
puolella. He karjuvat käskyjä. Lyövät ja hakkaavat vankeja. Massa
liikkuu hitaasti. Seuraan Kapoa. En vilkuile ympärilleni.
Olen niin lähellä
uuneja, että saatan erottaa niiden vankien kasvot, jotka täysin
ilmeettömästi vailla pienintäkään epäröintiä heittävät
ihmisiä elävältä tuleen. He ottavat naisia kiinni mistä saavat
ja paiskaavat pää edellä uuniin. Kuulen ihmisten itkevän ja
huutavan. Sivusilmällä näen joidenkin repivän hiuksiaan hulluuden
partaalla. Näen lapsia äitien rinnalla. Eräs nainen heidän
joukostaan huomaa katseeni. Hän tarttuu minua käsivarresta ja
katsoo syyttävästi. ”Ettekö sääli edes lapsia. Miten
voitte, miten sallitte tämän kauheuden tapahtua.”
SS sotilas
riuhtaisee naisen irti minusta. Katselen, miten nainen talutetaan
kiivaalla otteella helvetintulta syöksevien uunien luo. Tunnen
sielussani naisen karjunnan, kun hän palaa elävältä.
Minua lyödään ja tönitään eteenpäin. ”Töihin siitä
elukka.”
Raju talvimyrsky
riepottelee leiriä rajulla otteellaan useita viikkoja.
Keskitysleirin krematoriot ovat käynnissä jatkuvalla teholla. Joka
päivä poltan satoja ruumiita. Vankeja kuolee satoja päivässä.
Osa heistä aliravitsemukseen, tauteihin, väkivaltaan, kylmyyteen,
mutta olen kuullut huhuja, että kuljetukset kuolemanleirille ovat
tihentyneet.
Eräänä yönä
minut herätetään kesken unien. Komennetaan ulos.
Parakkien takana
palaa valtavia rovioita. Ruumiita on alettu polttaa avotulella,
krematorioiden kapasiteetti ei enää riitä hävittämään niitä.
Kuulin, että yöllä joku vangeista oli yrittänyt juosta päin sähköaitaa. Sellaista
sattuu täällä toisinaan. Joidenkin hermot eivät enää kestä
näitä kauheuksia, jotka piinaavat meitä uniin asti. He yrittävät
paeta ainoalla mahdollisella tavalla, tekemällä itsemurhan.
Vangitsijamme ovat varautuneet tähänkin huolella. Kuoleminen
keskitysleirillä ei ole tehty helpoksi. Ennen kuin vanki on
kosketusetäisyydellä sähköaitaa, ovat koirat useammissa
tapauksissa repineet hänet kappaleiksi.
Sain seuraavana
päivänä kuorman mukana hävitettäväksi kasan irtonaisia raajoja
ja verisen tunnistamattomaksi raadellun ruhon. Mietin mahtoiko vanki
olla Igor?
Näin Igorin myöhemmin. Vilkuili minua aina, kun sotilaiden huomio siirtyi muualle. Ei selvästi vieläkään ollut luopunut hassusta toivostaan.
Meidät oli
komennettu ulos. Kuulin, että vangin epäonnisen itsemurhayrityksen
jälkeen sotilaat olisivat teloittaneet keskitysleirivankeja
tavallista ahkerammin osoittaakseen, että seuraukset lankeaisivat
aina toisten maksettaviksi. Vuorossa oli nuori perhe. Heidät oli
tuotu raajat sidottuina teloituspaikalle. Meidät oli komennettu
seuraamaan tulevaa näytelmää. Äiti itki. Lapsi ulvoi sydäntä
särkevästi. Mutta nuori isä seisoi uhmakkaana ja sylki sanoja
saksalaisten sotilaiden suuntaan. ”Vielä maksatte kalliisti
tästä.”
Sotilaat eivät
välittäneet miehen solvauksista, vaan asettivat harjaantuneella
rutiinilla silmukat heidän kaulalleen ja siirtyivät sivulle antaen
käskyn mestaukseen osallistuville vangeille, että heidän tulisi
potkaista korokkeet eliminoitavien alta. Perhe rojahtaa köysien varaan ja jää kiikkumaan. Takanani kuulen matalan
miesäänen kysyvän. ”Missä on Jumala?” Katsellessani
puussa roikkuvia ruumiita en voi minäkään, jumalaan uskomaton
mies, miettiä: Jos jumala on olemassa, miten Hän sallii tämän tapahtua!
Olen saanut komennuksen saapua mestauspaikalle. Kävellessäni sitä kohti huomaan, ettei kumpikaan aikuisista
ei enää elä. Heidän päänsä retkottaa luonnottomassa asennossa
ja suusta ulos roikkuva kieli on turvonnut ja sinertynyt. Vanhempien
välissä roikkuva köysi liikkuu yhä. Huomaan lapsen olevan elossa.
Hän on liian kevyt ja sätkii vimmatusti. Kieli on edelleen punainen ja silmien kirkkaus ei ole vielä sammunut. Minulla oli saman ikäinen poika.
Lapsi jää taistelemaan kuolinkamppailuaan, kun laskemme aikuisten ruumiit alas, riisumme heidät ja kuljetamme krematorioon.
Seuraavana yönä
työskentelen roviolla vankien kanssa. Heittämme kuin liukuhihnalla tuhansia lasten
ruhoja maahan kaivamaamme kuoppaan. Pienet ruumiit palavat kirkkaan soihdun tavoin tuhkaksi. Aamun sarastuksessa, tulen sammuttua lapioimme tuhkat talteen
kuopan pohjalta. Hiekan sijasta sannoitamme keskitysleirin tiet
tuhkalla. Tuhkaa meillä
riittää.
Leirille on saapunut
jälleen uusi kuljetus. Seison ulkona hyytävässä pakkasessa ja
kiedon rähjäistä takkia tiiviimmin ympärilleni. Ohi kulkevat
vangit katsovat minua syyttävästi. Heillä on kylmä. Kasaan
kuivuneet kehot tärisevät horkassa heidän jatkaessaan matkaansa.
Vai onko vapina pidäteltyä raivoa, jota he tuntevat minut
nähdessään. Muut eivät tiedä millaisia painajaisia joudun
kestämään. Joka yö kun suljen silmäni, näen
kuolemaantuomittujen kasvot. Kuulen heidän kirkunansa. En voi
menettää järkeäni. Taistelen psyykettäni vastaan. Kuolen jos
luovutan.
Tällä kertaa
eliminoitavaksi lähetettävä joukko koostuu pelkästään naisista.
He ovat matkalla toiselta keskitysleiriltä. Näen kuolemanpelkoa
ja välinpitämättömyyttä heidän ohi kulkevissa kasvoillaan. Osa
naisista itkee, mutta suurin osa joukosta kulkee rauhallisesti kohti
kuolemaa. Ohjaan heitä harmaan maiseman läpi määrätietoisesti.
Matkalla rauhoittelen heitä puhumalla.
Uskotellen, että heidät
viedään vain suihkuhuoneeseen. Ei tarvitse pelätä. Olen loistava
valehtelija.
Pukuhuoneessa autan
naisia riisuutumaan. Ohjaan heidät sisään pimeään tyrmään.
Vietän viimeiset hetket heidän seuranaan. SS sotilas seisoo
hievahtamatta kaasukammion ovella.
Olen poistumassa
kaasukammiosta, kun erään vangin kohdalla hätkähdän hänen
kohottaessa kasvona minua kohti. Nainen katsoo minua suoraa silmiin.
Sydäntäni kylmää. Hän on vaimoni. Etsin katseellani poikaani.
Rintaani ahdistaa. En kykene tähän enää.
Nainen kuiskaa
hiljaisella äänellä, jonka juuri ja juuri kuulen. ”Hän ei enää
elä.”
”Mitä siellä
kuhnaillaan! Haluatko liittyä seuraan? Mitä?” SS Sotilas marssii
luokseni vihaisin elkein ja lyö minua rajusti kylkeen. Taivun kaksin
kerroin kivusta bunkkerin seinää vasten, mutta sotilas ei anna
armoa vaan riuhtaisee minut takinkauluksesta taluttaen ulos.
”Hyvästi!”
Kuulen vaimoni äänessä pidäteltyä raivoa. Raskas ovi lyödään
kiinni ja sotilaat pulttaavat sen kiinni. Lyyhistyn voimattomana
vasten kosteaa betoniseinää. Jos minulla olisi jäljellä
kyyneleitä itkisin. Olen turta.
Leikkaan koneella vaimoni kaunista tukkaa rauhallisin vedoin. En saanut hyvästellä häntä. Teen sen salaa nyt. Lian tahrimat suortuvat putoilevat lattialle. Leikkuukonetta pitelevä käteni tärisee vain hiukan. En saa näyttää, että vaimoni kohtaaminen olisi liikuttanut minua. Mietin, voisinko haudata hänen ruumiinsa? Ruumiin salakuljettaminen on itsemurha, mutta minun täytyy yrittää, en voi jättää häntä tänne. Igor saa luvan auttaa minua.
Pälyilen
ympärilleni. Bunkkerissa käy kova kuhina. Käsky on, että meidän
tulee tyhjentää naulassa roikkuvien ryysyjen taskut. Vaatteita
viskotaan kiireellä lattialle. Kaasukammio on siivottava seuraavaa
käyttökertaa varten, ja ruumiit lastattava vaunuihin. Työn on
tapahduttava joutuisaan. Pian saapuu uusi kuolemaantuomittujen
joukko. Kukaan vartijoista ei huomaa kun kiirehdin vaatekasan luokse
ja nostan syliini villaisen huovan. Huopa kainalossani kiiruhdan vaimoni
ruumiin luokse. Pallon peiton hänen kuihtuneen vartalonsa suojaksi.
”Mitä helvettiä
sinä luulet tekeväsi!” Igor suhahtaa korvaani. Olen juuri
nostamassa ruumista olalleni.
”En voi jättää
häntä tänne. Minun pitää haudata hänen ruumiinsa.”
Kuiskaan.
”Hullu. Jätä
ruumis.” ”Kuolet vielä yrittäessäsi salakuljettaa ruumiin
muualle.” Igor vastaa ja riuhtaisee minua takinhihasta.
”Älä kiinnitä
heidän huomiotaan.” Suhahdan.
”Jätä ruumis.”
Igor määrää.
”En. En voi.”
”Hullu.” ”Mihin
aiot haudata hänet. Et voi jättää sitä tänne. Se mätänee ja
rakit löytävät sen.”
”Sinun pitää
auttaa minua. Sinullahan oli suunnitelma.”
Igor katsoo minua
tuimasti. ”Se on liian vaarallista.”
”Niin on
pakeneminenkin.” Muistutan.
Igor katsoo minua ikuisuudelta tuntuvan ajan. Katse on tyhjä.
”Hyvä on. Minä
autan sinua. Tänä yönä.” Igor nyökkää.
Ylitämme pihan
pimeän turvin. Olen onnistunut tiirikoimaan parakkirakennuksen lukon
auki. Pakomatkamme on alkanut. Etäällä kuuluu koiran haukku.
Verenhimoiset pedot vahtivat herkeämättä leiriämme toivossa, että
saisivat iskeä hampaansa luisevaan lihaamme. Parakkien suojassa
hengähtäen, Igor suosuu viimein paljastamaan pakosuunnitelmansa.
”Leirin itäisellä
kulmalla, metsässä on hylätty kaivo."
”Mitä siitä, meidän piti paeta." Vaimoni ruumis olalla painaa yllättävän paljon.
"Niin teemme, pakenemme." Igor vastaa.Saavutamme leirin itäisen nurkan. Valonheittimiä väistellen kuljen kumarassa Igorin ohjatessa suuntaa.
"Kukaan ei ole tietoinen siitä. En minäkään ennen
kuin näin unen. Siinä minulle osoitettiin kaivon paikka.” Igor
jatkaa.
”Ei helvetti!" Purskahdan katkonaiseen nauruun, tunnen pakokauhun tarttuvan otteen. "Nytkö minun
pitäisi hypätä kanssasi kaivoon.” Ilkun.
”Se johtaa vapauteen. Olen nähnyt sen unessa.” Igor vastaa ilmeettömänä.
Vakavoidun. ”Voi luoja, olet
seonnut.”
”Sinä halusit
haudata vaimosi ja paeta kuten minäkin.” Igor suhahtaa.
”Tietenkin. Mutta
kuvittelin... äh, en tiedä mitä kuvittelin. En odottanut sinun
kuitenkaan puhuvan satuja.” Ärähdän.
”Minä puhun
totta. Sinä lupasit olla mukana tässä jos paljastan
suunnitelmani.” Igor kääntyy silmät leimuten puoleeni. Hän vaikuttaa mielipuolelta.
”Tämä on
järjetöntä.” Tuijotan Igoriin.
”Jos sinä petät
minut, sinulle käy samoin kuin minulle ja minä lupaan, että vielä
huonommin. Vasikoin sinusta Kapolle. Kerron että varastit vaimosi
ruumiin ja yritit paeta.” Igor katsoo minua inhottavasti
pisteliäillä silmillään.
Huokaan. Vaimon
ruumis on raskas taakka. ”Hyvä on. Kai kaivoon kuoleminen on inhimillisempää, kuin se mitä
olen nähnyt ja kokenut täällä.”
” Mennään. Meidän täytyy ryömiä aidan ali. Olen kaivannut kuopan. Kiirehdi, ennen kuin meidät huomataan!” Igor hätyyttää.
Juoksemme käyttäen hyväksi varjojen suojaa.
”Nopeasti. Meillä
ei ole paljon aikaa. Meidän pakomme huomataan.” Igor hätyyttää.
Lasken vaimoni
jäykistyneen ruumiin alas harteiltani routaiseen maahan ja autan Igoria kaivamaan esiin lumesta kuopan. Sormeni ovat tunnottomat, mutta jatkan kuopimista. Annan Igorin ryömiä vapauteen ensimmäisenä. Kuulen etäältä koirien verenhimoisen äänen. Igorin mentyä, on minun vuoroni. Riuhtaisen vaimoni ruumiin ja yritän työntää häntä mukanani kuoppaan. Ruumis on raskas, en saa sitä työnnetyksi edelläni. Minun on pakko mennä ensimmäisenä ja vetää ruumista mukanani. Igor käskee minun jättämään vaimoni. Hänhän on kuollut. En luovuta. En vaikka mikä olisi. En kuuntele Igoria. Ähkin ja ryömin. Minun kuuma ja voimani ehtyvät. En voi luovuttaa. Kuulen kuinka Igor sähisee, kaikki on pimeää ja yhtä kaaosta ympärilläni. Tärkeintä minulle on vaimoni ruumis. Minun täytyy saada haudata hänet. Millään muulla ei ole väliä.
Viimein olen aidan toisella puolella. En tiedä kauan aikaa on kulunut pakenemisestamme. Mutta olemme nyt tässä, aidan toisella puolella, vapaana. En uskonut selviäväni tänne asti. Makaan maassa raskaasti huohottaen. Minun täytyy saada haudata vaimoni.
Igor hoputtaa minua ja lyö minua selkään. Olen uupunut, mutta meidän täytyy lähteä liikkeelle. Valonheittimet sokaisevat minut noustessani maasta."Nopeasti. Meidän täytyy juosta! Kaivo on tuolla suunnalla. " Igor suhisee.
Igor hoputtaa minua ja lyö minua selkään. Olen uupunut, mutta meidän täytyy lähteä liikkeelle. Valonheittimet sokaisevat minut noustessani maasta."Nopeasti. Meidän täytyy juosta! Kaivo on tuolla suunnalla. " Igor suhisee.
Nostan vaimoni harteilleni. Juoksen Igor edelläni umpihangessa kahlaten, kaatuillen ja läähättäen. Ainoa ajatukseni, pako. On pimeää, juoksen pimeää kohti. Ehkä kuolen. Pimeys ottaa minut syleilyynsä.
Kaivan
taskustani varastamani ruuvimeisselin. Käteni tärisevät. En tiedä mitä teen. Pimeässä on vaikea nähdä. Epätoivon
kasvavalla vimmalla yritän saada kaivon kantta kahlitsevan lukon tiirikoiduksi, mutta jostain
syystä se ei murru. Koiran verenhimoinen ulvonta kuuluu lähistöltä. Pakomme on huomattu. Meitä etsitään.
"Nopeasti nyt!" Igor hätistää.
"Nopeasti nyt!" Igor hätistää.
”En saa lukkoa
avatuksi. Tässä pimeydessä on vaikea nähdä yhtikäs mitään.”
Mutisen.
”Sinun piti olla
taitava lukkoseppä. Yritä lujemmin. Et kai halua kuolla nyt.”
Igor murahtaa.
”Auta minua. Pidä
lukkoa kiinni niin yritän rikkoa sen.” Sähisen.
”Me kuolemme
tänne.” Igor ärisee.
Kuulen huutoa. Koirat ovat saaneet hajujäljen. Pian meidät löydetään. Yritän kiivaammin. ”En ymmärrä mikä
lukkoa vaivaa. Miksi se ei aukea.” Ravistelen metallista kappaletta
käsissäni.
”Ai saatana.
Viilsin käteeni haavan.” Kiroan. Verta valuu haavasta valtoimenaan
vaatteilleni ja maahan. Taidan kuolla nopeammin verenhukkaan kuin sotilaat ehtivät saavuttaa meitä.
”Helvetti. Me
kuolemme tänne.” Igor ärisee ja hakkaa lukkoa käsissään.
”Hiljaa nyt. Katso,
lukko aukeaa! Nyt sinun täytyy auttaa minua siirtämään tämä
kansi sivuun, se on raskas. ” Sanon.
”Nopeasti. Tule."
Igor asettuu kaivon reunalle ja hyppää. Nostan vaimoni maasta ja
heitän hänet olalleni. Syöksyn Igorin perässä pimeään kuiluun.
Odotan, että vastaan tulisi vettä, tai pohja, mutta pudotus jatkuu ja jatkuu... Kuinka syvä kaivo mahtaa oikein olla? Menetän ajan ja paikan tajuni. Ehkä meidät sittenkin löydettiin? Kuolin sotilaiden ampumaan luotiin.
Odotan, että vastaan tulisi vettä, tai pohja, mutta pudotus jatkuu ja jatkuu... Kuinka syvä kaivo mahtaa oikein olla? Menetän ajan ja paikan tajuni. Ehkä meidät sittenkin löydettiin? Kuolin sotilaiden ampumaan luotiin.
”Sinä. Hei,
herää.” Igor tönii minua. Raotan raskaita silmäluomiani. Haluan
sulkea ne vain uudelleen ja palata takaisin tiedottomaan pimeyteen.
”Hei. Et voi jäädä
siihen, meitä seurataan ihan varmasti.” Igor jatkaa itsepintaista
tönimistään.
”Mitä.” Huokaan
ja käännyn selälleni.
”Meidän on
jatkettava pakomatkaa.”
”Miten. Olemme
kaivon pohjalla.” Vastaan hänelle.
”Siksi juuri.
Tuossa on portaat. Meidän on kiivettävä ne ylös ja jatkettava
matkaa. Sotilaat saattavat tulla perässämme.”
Ähkäisten kammen
itseni jalkeille. Muistan, nähdessäni mytyn kaivon pohjalla, että
vaimon ruumis on haudattava.
Igor huomaa katseeni. ”Et voi tehdä sitä täällä. Meidän on jatkettava matkaa.” Hän hoputtaa.
Igor huomaa katseeni. ”Et voi tehdä sitä täällä. Meidän on jatkettava matkaa.” Hän hoputtaa.
”Hyvä on.”
Myötään. Nostan vaimoni harteilleni ja lähden etenemään ruosteisia rautaportaita ylöspäin.
Matka ulos kirkkaaseen valoon kestää yli ajantajuni ja vie voimiani. Minun
on välillä levättävä ja tasattava rohisevaa hengitystäni.
Ulkona on hyytävän
kylmä. Ilma on sakeanaan lumipyrystä. En näe eteeni. Maisema on
kuin blanco tausta vailla syvyyttä. Jäisin mieluummin kaivon
pohjalle, mutta takanani Igor hätyyttää minua siirtymään ja
jatkamaan matkaa.
”Minne menemme. En
näe eteeni. Missä olemme?" Huudan myrskyn läpi.
Igor kampeaa itsensä
ylös ja istahtaa kaivon kiviselle kannelle.
”Mitäs luulet.
Eteenpäin. Meillä on loistava etumatka. Tässä pyryssä kukaan ei
näe meitä ja jälkemme hukkuvat hetkessä hankeen.”
”Niin mutta,
meidän on päästävä suojaan. En jaksa tarpoa tällaisessa
myrskyssä satoja kilometrejä harhaan. Kuolemme kylmyyteen.”
”Meidän on
kaivauduttava lumeen. Mutta ei täällä.” Igor vastaa.
”Olet kai
oikeassa.”
”Seuraa minua,
minulla on kartta.” Igor heilauttaa kättään.
”Kartta?”
Hämmästyn.
”Niin. Kämmenieni
viivat ohjaavat meidät oikeaan suuntaan.”
”Olet menettämässä järkesi!” Kivahdan.
” Katso
vaikka.” Igor kohottaa kämmeniään kohti. Tosiaan, kun katson
tarkkaa hänen käsiään, kämmenten viivat ovat kuin...joki...
Äh, en osaa kuvailla mitä näen. Jonkinlainen kartta kuitenkin.
Igor puhuu totta.
Myrsky on lauhtunut.
Ympärilläni on täysin hiljaista. Kaivaudun lumikuopasta ulkoilmaan
ja huomaan yön laskeutuneen. Ilma on edelleen hyytävän kylmä.
Kuutamo loistaa kirkkaana pimeän keskeltä ja maalaa talvisen
maiseman satumaiseen kauneuteen. En muista koskaan nähneeni
tällaista hehkua. Vai onko niin, että kärsimykset ovat
kirkastaneet silmäni. Minun täytyy herättää Igor. Hänen täytyy
nähdä tämä.
”Meidän täytyy
jatkaa matkaa. Nyt on hyvä ja kirkas sää.” Igor sanoo.
”Odota. Haluan
haudata vaimoni ruumiin tänne. Täällä on kaunista.” Sanon.
”Maa on jäässä.
On vaikeaa saada kaivetuksi kuoppaa.”
”Ei se haittaa.
Haudataan hänet tuon suuren puun juureen. Ehkä löydämme syvän
onkalon.”
”Hyvä on.” Igor
suostuu.
Lasken vaimoni
viimeisen kerran alas harteiltani. Kaivoin Igorin avustamana
kohtalaisen syvän kolon onkaloon, jonka löysimme paksujen juurten
alta. Peittelen vaimoni suojaan syksyn lehdillä. Niitä löytyy
kasapäin ympäriltämme. Saamme työn tehdyksi. Suoristaudun
seisomaan ja nostan rähjääntyneen lakin paljaasta päästäni.
Hengitän jäätävää ilmaa sisään ja ulos. Uloshengityksellä
suustani lentää höyryn mukana valkoinen lintu. Seuraan sen menoa,
kunnes se häviää pimeään. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunnen
sielussani jonkin liikahtavan.
Taivallamme lumessa
kahlaten kumpikin omiin ajatuksiin vaipuneena. On edelleen yö.
Maisema on pysynyt samanlaisena. Loputonta lunta ja pimeyttä vailla
asutusta tai elonmerkkiä. En tiedä kuinka kauaksi meidän pitää
vielä kulkea ja kuinka kauan. Alan olla uuvuksissa.
Valkeus sarastaa
aavistuksena kaukana horisontissa. Sen edetessä meitä kohti
huomaan, ettei maisema ole suinkaan tasainen. Edessämme näkyy
rinteitä. Meidän on kai suunnistettava niitä kohti. Ehkä löydämme
pian jonkin suojan.
Igor edelläni
vaikuttaa olevan hänkin levon tarpeessa. Vähän väliä tämä
pysähtyy ja huojuu paikallaan kuin humalassa. Hän katsoo minua jotenkin
kummallisesti. En ole huomaavinanikaan.
Maisema repeää.
Kuu, joka oli
valomme, sammuu valkeuden sarastaessa, mutta se ei suinkaan häviä
taivaalta. Jokin tunnistamaton, pimeä uhka muovautuu
siitä esiin ja kasvaa edessämme. Igor sävähtää ja hänen
katseeseensa hiipii outo kiilto.
Pimeä voima laajenee koko taivaan levyiseksi ja imee pyörteen lailla valon sisäänsä. Kuulen Igorin valittavan, huutavan hullun lailla. Pelästyn. En ole kuullut hänen huutavan tuolla tavalla. Kaadun Igor mukanani lumihankeen. Pitelen hänen tärisevästä kehosta kiinni. Hautaan hänet alleni. En käsitä mitä ympärillämme tapahtuu. Syvä masennuksen aalto hyökyy lävitseni. Tunne on peräisin taivasta syövältä olennolta. En voi ajatella. Minulla on valtavan paha olla. Haluan kuolla.
Pimeä voima laajenee koko taivaan levyiseksi ja imee pyörteen lailla valon sisäänsä. Kuulen Igorin valittavan, huutavan hullun lailla. Pelästyn. En ole kuullut hänen huutavan tuolla tavalla. Kaadun Igor mukanani lumihankeen. Pitelen hänen tärisevästä kehosta kiinni. Hautaan hänet alleni. En käsitä mitä ympärillämme tapahtuu. Syvä masennuksen aalto hyökyy lävitseni. Tunne on peräisin taivasta syövältä olennolta. En voi ajatella. Minulla on valtavan paha olla. Haluan kuolla.
Kirkas valo
havahduttaa minut hereille syvästä tajuttomuuden tilasta. Avaan
silmät räpytellen. Kirkkaus koskee silmiini. Nousen istumaan ja
katselen ympärilleni. Totuttelen herkistyneitä silmiäni valoon.
Lunta on jälleen alkanut sataa. Meidän pitää kiirehtää. Löytää
jokin suoja myrskyä vastaan. Tönin Igoria hereille.
”Herää.”
Toverini ei reakoi
minuun. Yritän voimakkaammin. Ravistelen häntä. Igor ei vastaa,
eikä avaa silmiään. Onko hän kuollut? Painan korvani hänen
rintaansa vasten. Hengitys rohisee. Hän elää.
”IIGOR, HERÄÄ!”
Huudan voimieni takaa hänen korvaansa, samalla ravistelen rajusti.
Hän tokenee.
”Meidän pitää
lähteä liikkeelle. Tulossa on uusi lumimyräkkä, enkä halua jäädä
sen armoille.”
”Hyvä on. Hyvä
on. Katson kämmenistäni suuntaa jonne meidän tulee kulkea.” Igor
virkoaa.
Autan Igorin
jaloilleen. Hän huojuu paikallaan, mutta pysyy pystyssä. Tuen häntä,
hänen ottaessa askeleen eteenpäin.
Olemme kulkeneet
maisemassa loputtomalta kestäneen ajan. Viimein näen etäällä
jotain, joka näyttäisi rakennukselta. Lumisade on jälleen
saentunut ja kasvoillemme puhaltava viiltävä tuuli enteilee
myrskyä. Kuljemme lähemmäksi ja näen nyt selvästi, että
maiseman keskellä on hylätty rakennus. Huokaan helpottuneena.
Ainakin meillä on katto päämme päällä. Lasken Igorin seinää
vasten nojaamaan kun avaan oven hämärään tilaan. Rakennus oli
kai joskus ollut navetta. Oven raosta näen huoneen perällä
muutaman heinäpaalin ja rikkinäisen tuolin kappaleen. Lattialla
lojuu kaikenlaista rojua. Astun peremmälle tilaan. Kuulen Igorin
takanani seuraavan minua ja sulkevan oven perässään. Navetta on
likainen, mutta se ei haitaa. Kuljen lyhyin, uupunein askelin
heinäkasan luo. Jalkani pettävät ja kaadun. Käperryn lepäämään niille sijoilleni.
Kun herään,
navetassa on lämmintä. Igor on sytyttänyt vanhasta tuolin osista ja heinistä nuotion. Kuulen ulkoa ääniä. Katson
hämmästyneenä ensin Igoria ja sitten ulos likaisesta ikkunasta.
Igor istuu minuun selin. Hän on jotenkin kummallinen.
”Keitä nuo
ihmiset ovat, jotka seisovat koreasti puettuina ulkona.” Kysyn.
Igor vilkaisee minua
pistävällä katseellaan. Siinä on pilkahdus jotain, mikä saa minut
levottomaksi.
”He ovat yleisöä.”
”Yleisöä?”
Hämmästelen.
”Niin.” Igor
murahtaa ja kääntää katseensa takaisin tuleen.
”Mitä he ovat
tulleet katsomaan?” Kysyn.
”Meitä.”
”Meitä?”
Kummeksun.
”Niin.”
"Mistä he ovat tulleet ja miten?"
"Mistä he ovat tulleet ja miten?"
Tuijotan ihmisiä
hämmennyksen vallassa kun Igor jatkaa nousten jalkeille.
”Minun on nälkä.
Valitettavasti minun täytyy syödä sinut.” Hän astelee hitaasti
eteeni ja nappaa taskustaan teräksisen lusikan.
Katson lusikkaa
hänen kädessään. ”Minä ymmärrän ja annan sinulle anteeksi.”
Vastaan.
Tunnen valtavaa surua. Olen selvinnyt keskitysleiriltä ja kulkenut tänne asti vain siksi, että tulisin elävältä syödyksi. Niin kai asioiden pitää mennä. En voi muuta.
Tunnen kasvavan pakokauhun kun Igor tarttuu minua käsivarresta kaksin käsin kipeästi puristaen ja iskee mustat, kuluneet hampaansa lihaani. Katson palaa käsivarressani ja minut valtaa kuolemanpelko.
Igor ei välitä tunteistani hän ottaa lusikan ja alkaa kuoria lihaani lusikan reunalla pyörittäen. Itken. Koko sieluni pohjasta huudan epätoivossani.
Tunnen valtavaa surua. Olen selvinnyt keskitysleiriltä ja kulkenut tänne asti vain siksi, että tulisin elävältä syödyksi. Niin kai asioiden pitää mennä. En voi muuta.
Tunnen kasvavan pakokauhun kun Igor tarttuu minua käsivarresta kaksin käsin kipeästi puristaen ja iskee mustat, kuluneet hampaansa lihaani. Katson palaa käsivarressani ja minut valtaa kuolemanpelko.
Igor ei välitä tunteistani hän ottaa lusikan ja alkaa kuoria lihaani lusikan reunalla pyörittäen. Itken. Koko sieluni pohjasta huudan epätoivossani.
EPILOGI
Minä selvisin siitä. En tiedä, en muista miten. Mutta selvisin maanpäällisestä helvetistä. En ole varma löinkö Igorin tajuttomaksi, tapoinko hänet. Mutta minä jäin henkiin. Millään muulla ei ole enää merkitystä. Igor on kuollut. Minä elän.
Seison nyt vuosikymmen myöhemmin tämän saman tiilisen rakennuksen nurkalla, jonne aikoinaan pakenimme turvaan. Kerron tarinaani nuorelle toimittajalle, nojaten tiilisen rakennuksen seinään. Itken. Sydämeni pohjasta itken surutonta ja tyhjää itkua.
tiistai 8. elokuuta 2017
maanantai 10. huhtikuuta 2017
Arvo ja Esteri
Arvo otti hattunsa
tuolilta ja sanoi jämäkästi:
- Tämä taisi
sitten olla tässä. Toivottavasti emme enää tapaa.
Oven sulkeuduttua
Arvo laski hellästi kätensä vaimon pidäteltyä itkua tärisevälle
hartialle.
Esteri kohotti
katseensa käsistään, jotka puristivat kangasnenäliinaa
vapisevassa otteessa. Arvo katsoi Esteriä silmiin. Ne näyttivät
harmailta ja elottomilta, olivat vanhentuneet äskeisen keskustelun
jälkeen ainakin kymmenen vuotta.
- Kuinka meidän käy? Esteri sopersi ja pyyhki nenäliinankulmaan kosteuden silmäkulmistaan.
Arvo huokaisi syvään. Hän ei tiennyt vastausta. Rohkeutta hakien hän taputti vaimon hartiaa ryppyisellä kädellä.
- Mennään. Ei täällä itkemään ruveta. Sitä iloa emme suo noille kopeille virkailijoiden katseille. Kaikilla mukamas niin kiire, mutta jokainen silmäpari seuraa miten roskasakki nielee tappionsa.
- Mennään vaikka
torille, ostetaan luumuja. - Ne auttavat ummetukseen.
Esteri tyrskähti nenäliinaa vasten ja hymyili arasti. - Kaikkea sinunkin mieleesi pälkähtää.
Arvo vastasi vaimon hymyyn surun vääntämillä ryppyisillä suupielillään. Menetyksen keskellä piti tarttua pieniin valonpilkahduksiin, ne toivat iloa ja voimaa kestää menneet ja tulevat koettelemukset. Pankin ovea viimeisen kerran sulkiessaan Arvo mietti, että ehkei tuleva menetys olisikaan niin paha mitä ensijärkytys oli. Ehkä tästäkin selvittäisiin, tavalla taikka toisella. Vasaran alla oli koti, maatila jota Arvo oli viljellyt vuosikymmeniä. Totuus tuntui katkeralta hyväksyä. Mutta mikä tärkeintä, hänellä oli rinnallaan rakas vaimo Esteri, jonka kanssa yhteistä taivalta oli kuljettu jo yli viisikymmentä vuotta. Kumpikin oli hengissä ja toistaiseksi terveitä, mitä nyt Esterillä oli reuma ja Arvolla pientä mitätöntä vaivaa. Siitä ei kannattanut edes puhua ääneen. Jonninjoutavaa kolotusta.
Liitto Esterin
kanssa oli ollut onnellinen, mitä nyt matkan varrella oli ollut
suruja ja menetyksiä. Ihmiselämän oli joskus tapana kuljettaa
varjoisia polkuja.
Arvon mietteet
kulkeutuivat hetkesi menneeseen.
Kaksi lapsen
kuolemaa. Tyttö oli kuollut viisivuotiaana hukkumalla läheiseen
jokeen. Se oli ollut traaginen onnettomuus. Tytön ruumis oli
löytynyt joen pohjasta, Arvo oli ollut naarauksessa mukana. Hän ei
saanut mielestään hetkeä, kun oli seissyt kylmän puristus
rintakehässä miesten kanssa rannalla ruumin noustessa pintaan. Hän
oli silloin miettinyt elotonta lasta katsoessaan. Miten niin pieni ja
kevyt saattoi vajota niin syvälle, katseiden ulottumattomiin.
Kylällä
kuisuteltiin. Osoitettiin sormella ja kierrettiin etäältä
surutalo, kuin spitaalitartunnan saanutta. Vähitellen puheet olivat
vähentyneet ja lakanneet. Kesän tapahtumat unohdettiin.
Esteri ja Arvo
olivat sureneet lapsen kuolemaa. Tytöstä ei sen jälkeen puhuttu,
mutta tapahtunut ei koskaan hävinnyt mielestä.
Poika oli kuollut
päälle neljäkymppisenä syöpään. Se oli ollut Arvolle musertava
paikka. Lapsen menetys oli sitä aina. Vielä toinen.
Arvo pohdiskeli,
että vanhemmalla iällä sitä turvautui ajatukseen, että
jälkipolvi pitäisi huolta kun ei enää itse jaksanut tai kyennyt.
Pojan jälkeen ei ollut ketään. Arvo ja Esteri vanhenisivat
yhdessä, hoivaisivat toinen toisiaan ja viimein tiet eroaisivat,
kunnes kuolema teidät erottaa. Mistä lie ajatukset
harhailivat vihkipapin aameneen. Niin no, jälleen uskollisuus ja
rakkaus punnittiin.
Alamäessä.
- Joudutaankohan me
nyt kunnan vuokrataloon vai vaivaistaloonko meidät työnnetään?
Esteri niiskutti auton etupenkillä luumua hameenhelmaan pyyhkien.
- Kai tällainen yhteiskunnan ongelmajäte vaivaistaloon ohjataan. Taikka kiikutetaanko suoraa kalmanmaalle!
- Mitähän sille talon alla olevalle elättikäärmeellekin nyt tapahtuu? Liekö sille enää kukaan tarjoamassa maitoa. Tappavat sen vielä! Esteri suri. - Kylältä on kuulunut huhuja, moni on ostamassa tonttia pilkkahinnalla, se on hyvällä sijainnilla. Iso tontti. Talosta kukaan mitään välitä, purkavat rakennukset. Huonokuntoisia ovat, mutta kyllä sydänalaani vihlaisee, jos kodin purkavat. Sitä minä en kestä!
- Vai että pakkohuutokauppa! Paljon on elämässä tullut tullut koettua, että tämäkin vielä. Ennen kuolemaa ihmiseltä riistetään kotikin. Arvo puristi auton rattia rystyset valkoisina.
- Se on otettava vastaan mitä annetaan. En voi silti olla ajattelematta, miksi sitä joillekkin annetaan vastoinkäymisiä liiankin kanssa. Mitä pahaa sitä ihminen on tehnyt?
- Jos saisin yhden asian muuttaa, en olisi pistänyt nimeäni siihen lainapaperiin...
- Et sinä tiennyt sitä. Älä syytä siitä itseäsi. Minäkin siihen paperiin nimeni suttasin. Esteri lohdutti.
- Kaiken piti olla niin selvää ja laskelmat tehtiin huolella. Tässä sitä nyt ollaan velkojen maksumiehenä. Korot ja lainan ehdot karkasivat käsistä. Kaikki on yhtä kaaosta.
Markus II
- Siellä Kiovan
matkalla tapahtui jotain? Haluaisitko kertoa siitä? Siljen ääni
lävisti Markuksen tajunnan.
- Mä en muista siitä mitään.
- Te olitte siellä
kaveriporukalla. Vietitte neljä päivää suljetulla
suojavyöhykkeellä. Kerroit ennen matkaa, että näet
alueelta kummallisia unia. Painajaiset ovat ahdistavia, jokin
näkymätön ajaa sinua
takaa tai uhkaa
sinua. Vieläkö näet niitä unia.
- Mmjoo. Herään
hiestä märkänä omaan huutooni. Enää en saa unta kun pelkään
niin niiden
toistuvan. Jouduin
jäämään sairaslomalle tämän takia.
- Suostutko
palaamaan siihen hetkeen kun vierailitte Prypjatissa?
- Niinku mitä sä
tarkoitat?
- Hypnoosia.
- Nojoo. Onko se
varmasti turvallista. Mä en enää halua enempää ongelmia.
Muutenkin
ahdistaa jo ihan saamaristi. Mä pyörryin siellä matkalla. Olin tajuton useamman tunnin. Niin
kaverit kerto. Ite mä en muista.
ahdistaa jo ihan saamaristi. Mä pyörryin siellä matkalla. Olin tajuton useamman tunnin. Niin
kaverit kerto. Ite mä en muista.
- Hypnoosi on täysin
turvallista.
- No kai mä sitte
suostun.
- Lasken hitaasti
ykkösestä kymmeneen. Rentoudu ja sulje silmät kevyesti. Kun lasken
yksi,
tunnet rentouttavan olon koko kehossasi... Kymmenen... olet Prypjatissa. Mitä näet?
tunnet rentouttavan olon koko kehossasi... Kymmenen... olet Prypjatissa. Mitä näet?
- Autioita katuja.
Kaikkialla on korkeita huonokuntoisia kerrostaloja. Kasvillisuus on
vallannut kaikkialla alaa. Jopa kerrostalojen katoilla kasvaa puita.
vallannut kaikkialla alaa. Jopa kerrostalojen katoilla kasvaa puita.
- Haistatko mitään?
- Ruusut tuoksuvat.
Ne ovat kukassa parhaillaan.
- Tunnetko mitään.
- Mulla on huono
olo, oksettaa. Täällä on niin hiljaista, että tuntuu kuin
kuuroutuisi. Jotenkin
aavemainen
tunnelma. Epämiellyttävä. Ristiriitainen olotila. Haluaisin täältä
äkkiä pois, mutta
toisaalta en. Haluan jäädä tänne, jokin kutsuu muo noihin autioihin rakennuksiin.
- Onko se sama
tunne, joka on sinun unissa läsnä.
- Ei. Tai en mä
tiedä. Tää ympäristö on jotenkin niin... keinotekoinen. Kaikki
tuntuu
epätodelliselta. Aavemainen hiljaisuus ahdistaa. Miten voi olla, ettei edes linnun laulu
kuulu?
epätodelliselta. Aavemainen hiljaisuus ahdistaa. Miten voi olla, ettei edes linnun laulu
kuulu?
- Hiljaisuus adistaa
sinua. Tuntuuko mikään muu epämiellyttävältä?
- Mulla on pahaolo.
Täällä on jotain pahaa. Se ei maistu eikä sitä voi nähdä tai
haistaa. Se
on pelottavaa.
on pelottavaa.
- Säteilyäkö
tarkoitat.
- Niin kai. Ja on
täällä jotain muutakin, kauhea ahdistus.
Markus I
Pahaolo velloi
mahalaukussa ja sai kylmän hien otsalle. Markus painoi päänsä
viileää ikkunalasia vasten ja sulki silmät. Auto heittelehti
kuoppaisella tiellä. Välillä vastaan tuli iso monttu, jota kuski
väisti rivakasti. Markus huokasi raskaasti. Olo tuntui
voimattomalta. Onneksi Markus ei ollut syönyt eilisen iltapäivän
jälkeen mitään, muuten mahalaukun sisältö olisi ikävä kyllä,
tyhjentynyt auton sisälle ja siitä Nikolai ei olisi tykännyt. Se
oli mulkoillut Markusta epäluuloisena koko matkan ajan suljetulle
suojavyöhykkeelle.
Autoradiosta tulvi
ilmoille tajunnanräjäyttävää ukrainalaista popmusiikkia. Tuntui,
kuin jokin olisi takonut moukarilla Markuksen päätä. Tukalaa oloa
lisäsi helle. Kesä oli kauneimmillaan, mutta auton sisällä
ilmastointilaitteet eivät toimineet. Nikolai ei suostunut myöskään
pitämään ikkunaa auki.
- Gammasäteily. Hän
oli lyhyesti sanonnut, kun Markus oli tivannut syytä.
- Edessä avautuu
näkymä Prypjatin kaupunkiin. Pysäytän auton aukion laitaan,
voitte jalkautua asfaltille. Älkää astuko sivuun, ei hiekalle tai
ruoholle. Jos teiltä putoaa jotain, oli se sitten matkapuhelin tai
mikä hyvänsä, älkää nostako sitä maasta. Nikolai varoitti.
- Miksi? Työporukan
rääväsuu Hannu kummasteli.
- Säteilyä.
Markus avasi silmät.
Vastassa oli absurdi näky. Keskellä pusikkoja, kasvillisuuden
seassa hahmottui neuvosto-aikaisia hylättyjä korkeita kerrostaloja
ja rakennuksia. Villiintyneet puskaat katujen varsilla raapivat auton
kylkiä.
Markus oli lukenut
Prypjatista. Hän tiesi kaupungin olevan aavekaupunki mutta näkymä,
joka häntä kohtasi kylmäsi sisuksia. Markus oli käynyt täällä
ennenkin. Painajaisissaan.
Markus korjasi
asentoa ja veti muutaman kerran syvää henkeä. Jossain mielen
pohjalla kulki värähdys: Kaikki täällä oli saastunutta, ilma
mitä hengitettiin, maa jossa käveltiin. Se tuntui nurinkuriselta.
Olo oli heikko. Vaati voimakasta tahtoa kammeta itsensä istuimelta
ylös ja siirtyä autosta ulos.
Prypjatin
keskusaukio oli suuri, mutta synkeä näky. Neljännesvuosisata
sitten se oli vilissyt elämää, iloisia nuoria äitejä työntämässä
lastenvaunuja, nauravia ja leikkiviä lapsia, ruusun tuoksua ja käsi
kädessä kulkevia rakastuneita pareja. Prypjatin keski-ikä oli
ollut varsin nuori, vain 27 -vuotta. Se oli ollut Neuvosto-liiton
mallikaupunki. Nyt kaikkialle minne katsoi näkyi vain villiintynyttä
kasvillisuutta, joka puski asfaltin raosta ja kerrostalojen katoilta.
Rakennusten harmaissa betonielementeissä saattoi kaikkialla erottaa
kosteuden ja homeen aiheuttamia valumajälkiä. Halkeamissa saattoi
nähdä voikukkien vallanneen alaa. Kaupunki oli aavemaisen
hiljainen. Edes linnunlaulua ei kuulunut. Se teki miltei kuuroksi.
Nikolai innostui
enimmäistä kertaa matkan aikana puhumaan: - Kaupunki on hylätty,
täällä ei asu yhtään ihmistä. 50 000 ihmisen kaupunki
pakkoevakuoitiin tehokkaasti kahden päivän aikana. Vielä saatatte
nähdä parvekkeille kuivumaan jätettyä pyykkiä. Raolleen
jätettyjä ikkunoita, joista kesätuuli virvoittavasti
neljännesvuosisata sitten puhalsi sisään. Katsokaa! Kokekaa
Prypjatit! Jaan teille geigermittarit.
Markus katseli
hermostuneena ympärilleen. Geigermittari hänen kädessään
piipitti kiivaasti. Piti katsoa tarkkaan minne jalkansa asetti, pieni
harmittomalta tuntuva virhearvio saattoi olla kohtalokas. Sitä ei
oikein osannut ymmärtää, sillä säteilyä ei haistanut eikä
maistanut, se oli jotain näkymätöntä pahaa.
Mikä idea oli ollut
tulla tänne, jumalanseläntaakse? Markus mietti. Ari oli töissä
puhunut kauan matkasta suljetulle suojavyöhykkeelle. Kerran
kännipäissä työkavereiden kanssa juhliessa oltiin heitetty
huulta, että ostetaan Arille syntymäpäivälahjaksi matka
Prypjatiin. Se piti olla hauska vitsi. Mutta sitten Markusta oli
alkanut vaivaamaan oudot unet. Hän vaelteli eksyneenä aavekaupungin
kaduilla yö toisensa perään ja etsi jotain pystyyn sortuvista
taloista. Unissa oli jotain pelottavaa. Mitä ne tahtoivat kertoa?
Markus halusi tietää. Kun Ari oli seuraavan kerran ottanut puheeksi
matkan suojavyöhykkeelle Markus oli innostunut ajatuksesta.
lauantai 1. huhtikuuta 2017
Taloni tyhjät huoneet...
Ulkona pakastaa.
Jääkukat piirtyvät
huurtuneen ikkunalasin pintaan.
Muodostavat
kuvioita,
ymmärrättömiä
sanoja,
lauseita.
Ne pitää kuiskata
ääneen.
Haluan nähdä
talven.
Painan nenäni
kiinni kylmään lasiin.
Hengitän huurretta.
Lattia on
luminen,
paljaiden jalkojen
alla
sulaa.
Valkoista
hahtuvaa leijuu
tauotta
lautojen raosta.
Tuli uunissa ei
lämmitä
kohmettuneita jäseniä.
kohmettuneita jäseniä.
Minun täytyy
luovuttaa,
näyttää
vierailleni taloni tyhjät huoneet.
Käsiäni paleltaa
liiasta vieraanvaraisuudesta.
Päivä on ollut
pitkä,
pidentynyt puolella
vieraiden saavuttua
ja asetettua
taloksi.
Peilistä näen
kuvajaiseni
huurretta kasvoillani.
huurretta kasvoillani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)