torstai 15. joulukuuta 2016

Talvinen tarina 1

           
                                                                                                         1.

Ihmiset olivat jättäneet kesämökin talveksi tyhjilleen. Sen huoneissa vaelteli Hiljaisuus, joka kevyellä kosketuksellaan pyyhki Unohduksen karistelemaa pölyä valkoiseen lakanaan verhottujen huonekalujen pinnoilta. Hiljaisuus oli väritön ja puhumaton hahmo. Se asettui taloksi Unohduksen kanssa, kun talvi tuli ja ihmiset lähtivät kaupunkiin.

Luonnossa Syksy nakersi elämää ja imi itseensä kesän vehreyden. Puut varistivat lehtensä Syksyn talttahampaiden iskiessä niiden juuriin. Rusentuneiden lehtien seassa pikkueläimet juoksivat kiireellä, kilpaa ahkeroiden, talven alle varastoon ravintoa keräten, jotta ne selviäisivät pitkän, kylmä ja pimeän kauden yli kevääseen.
Hiljaisuus katseli luonnon väritöntä kuolemaa tunteettomana. Miten se mitään olisi voinut tunteakaan, ei sille kukaan ollut tunteita luonut. Se vain oli. Mykkä, huomaamaton olento.
Syyssade ropisi ulkona, kuolleilla lehdillä ja järven tyynessä peilissä soiden.


                                                               2.
Joen partaalla sijaitsi pieni talo, jonka asukki Hilma, oli rakentanut sen aivan itse.
Syksyllä Hilma ahkeroi, kuten muutkin luonnonvaraiset eläimet ja pikku olennot luontaisesti tekivät: keräsivät ison määrän ruokaa talven yli varastoon. Täynnä touhua Hilma purkitti keräämiään marjoja, kuusen- ja havunneulasia ja käpyjä ruokakomeron hyllylle. Kun keväällä herää talviunilta, olisi vatsassa kurniva nälkä, siksi varastoa oli hyvä olla runsaasti.
Hilma ei joutanut tarkkailemaan syksyn tuloa, joka vuosi se tuli. Kun pimeys ja talviset myrskyt saapuisivat, haparoisivat ovea ja etsivät mökin nurkkia tutkien aukkoa, josta pääsisi pujahtamaan sisään, olisi Hilma varautunut. Hän tilkkisi hyvin raot, lukitsi oven ja itse käpertyisi tyytyväisenä pesän lämpöiseen suojaan. Mutta nyt oli jo kiire, talvi tulisi aivan pian.

Eräänä päivänä Hilma huomasi muutoksen ilmassa. Maisemassa kaikki oli pysähtynyttä, kuin luonto odottaisi jonkin saapumista. Hilma nuuhkaisi mökkinsä oven raosta raikasta tuoksua.
”Talvi se on.” Hilma ajatteli ja sulki oven tiiviiseen säppiin.


Järven rannalla Hiljaisuus tarkkaili seutua. Talvi oli selkeästi tulossa. Kaukana taivaanrannassa kajasti hehkuva punerrus. Jos Hiljaisuus olisi ollut elävä olento, hänen hengityksessään olisi saattanut nähdä muutoksen ilman lämpötilassa. Mutta hengitys ei huurunnut, sillä Hiljaisuus oli aineeton olento.
Järven tyyni, teräksisen kirkas pinta jähmettyi hitaasti ohueen kuoreen. Jäätymisen äänet olivat heikkoja, mutta Hiljaisuuden ne saivat pakenemaan mökin rauhaan. Järven jäätyminen jatkui. Selältä päin liukui vinhaa vauhtia rantaa kohden valkoisten jäähevosten vetämät vaunut. Pakkasukon jäästä raskas olemus kalskahteli hänen saapuessa rantaan. Pakkasukko oli pitkästä matkasta väsynyt ja huomatessaan tyhjillään kyhjöttävän saunarakennuksen, se päätti levähtää hetken. Jäiset saappaat kolisten se asteli raskain askelin saunan portaat ylös kuistille ja nosti kätensä puiselle ovenkahvalle vääntäen samalla salpaa. Kitisten ovi antoi periksi ja raottui hämärään tilaan, jonne Pakkasukko hävisi. Uupuneena se rojahti huokaisten istumaan parveen johtaville portaille sukien jäistä partaansa.


Hämärtyvässä illassa Pakkasukon tytär Lumineito, vaelteli seudulla verhoten värittömän luonnon valkeaan verhoon. Taivaalta leijaili hitaasti haituvaa lunta.
Kuun kaartuvan ripsen noustessa taivaankannelle, kylmä valo sai maan pinnalle levitetyn valkean sametin hehkumaan ja puiden oksille keräksi käpertyneet lumilapset loistamaan kuin timantit.
Metsässä puut taipuivat nöyränä maata vasten raskaan lumivaipan alla. Talven myötä maisemaan asettuivat myös Unohdus ja Hiljaisuus.




                                                                      3.
Talvimyrskyt riepottelivat metsän puita ja tuisku puhalsi järven selätä lunta. Lumen alle hautautui pieni mökki, jonka asukas nukkui makoisasti vuoteessaan, keväästä uneksuen. Välillä Hilman nenä värisi, kuin aistien pakkasen paukkuvan nurkissa, mutta paksun peiton alla oli lämmin.
Eräänä yönä mökin lähellä oleva vanha puu antoi periksi juuriltaan.


Hilma hyppäsi ylös makuulta, kauhean ryskeen säikäyttämänä. Oli pimeää. Hilma ei nähnyt ensin mitään, mutta pelästyksestä toivuttuaan, hän ymmärsi tuijottavansa talonsa katon sijaan öistä tähtitaivasta. Hölmistyneenä Hilma katseli ympärilleen. ”Mitä oikein oli tapahtunut?”
Pimeään tottuneet silmät erottivat tuvan lattialla makaavan suuren puunrungon. –Mistä se siihen oli ilmestynyt? Kylmyys kietoi Hilman syleilyynsä ja väristen hän kietoi täkin suojakseen. Tuvan seinä oli sortunut. ”Voi mikä onnettomuus!” Hilma voivotteli. Talvella tuvan korjaaminen oli vaikeaa, sillä rakennusmateriaalina tarvittiin paljon sellaista, joka oli lumen ja jään alla piilossa. Hilma ei ollut mikään talveneläjä, hän nukkui aina pimeän vuodenajan ylitse. Tänä talvena unet olivat kuitenkin kaikonneet silmistä.
Hilma nousi vuoteelta ja tassutti pieneen keittiöön. Hän löysi pöydältä puoliksi poltetun kynttilän ja sytytti siihen liekin. Hento valo valaisi pimeän pirtin, sai varjot tanssimaan kummallisesti nurkissa. ”On pukeuduttava lämpimästi, ettei sairastu.” Komerosta Hilma löysi vanhan villaisen mekon ja takin. Jalkojen lämmikkeeksi löytyi villatossut ja huopikkaat. Unimyssy sai kelvata.
Hellan vieressä oli pino koivuhalkoja. Onneksi Hilma oli täyttänyt puukorin kevättä varten.
Kun tuli rätisi iloisesti uunissa ja Hilman kylmästä kohmettuneet raajat olivat nöyrtyneet, hän tarkasteli vihdoin tuhoja. ”Voi, voi minua onnetonta.” Hilma suri. ”Taloni on tyystin pilalla.” Seinän tilalla oli näkymä ulos pimeään metsään. ”Pakko tässä on jotain keksiä, en minä tännekään voi koko talveksi jäädä.”


Aamu eteni hitaasti valjeten. Hilma kääriytyi syvemmälle vällyihin ja likistyi hellaan ihan liki, kun kuuli Pakkasukon kalskeat askeleet mökkinsä nurkalla. Pakkasukko ei saanut huomata häntä, muuten hän jähmettyisi jääksi.
Tupaan tuli pakkasen myötä hyvin kylmä. Hehkuva hiillos ei jaksanut enää lämmittää. Hilman olisi ensitöikseen pakattava pieniin kärryihin kevääksi säilömänsä ravinto ja lämpimät peitteet ja etsittävä itselle tilapäinen kortteeri, jossa selviäisi talven yli. Touhukkuus valtasi Hilman mielen. Hilma muisti, että aivan lähellä sijaisi ihmisten asumus, jonka tiesi talvet olevan tyhjillään. Tai ei se tyhjä aivan ollut. Oli siellä Hiljaisuus ja Unohdus, kummallisia olentoja molemmat, mutta huomaamattomia. Niitä tuskin muuten huomasi kuin äänettömästä läsnäolosta. Hilmasta ne tuskin häiriintyisivät. Hilma ryhtyi heti toimeen.


Kärryt kitisivät. Se oli ainoa ääni talvisen metsän hiljaisuudessa. Hilma katseli uteliaana ympärilleen matkaa taittaessaan. Kaikki tuttu oli vinksahtanut eriskummallisesti päälaelleen. Vihreys oli poissa ja valkeus peitti maan. Maisema näytti jotenkin erilaiselta, se kuulostikin oudolta – tai ei kuulostanut, sillä kaikki äänet olivat poissa. Kulmikkaat muodot olivat pyöreitä. Lumi hohkasi kylmää, mutta se tuntui askelten tarpoessa koskemattomassa hangessa pehmeältä.
Hilma saapui kuormansa kanssa järven rantaan. Järvi oli... niin missä se oli? Valkoinen kerros peitti sitäkin, missä oli normaalisti vettä. Kummallinen hiljainen tunnelma lepäsi maisemassa. Hilmalla oli jotenkin epätodellinen olo. ”Missä kaikki se vesi oli? Piilossako ja aivan hiljaa tuon valkean lakanan alla?” Rannassa lumi oli laskostunut tuulen muovaamille taitoksille.
Siirtäessään katseensa, Hilma huomasi melkein saapuneensa perille. – Tuolla määränpää jo näkyi, talven saartama kesämökki. Se seisoi ryhdikkäänä, mutta kovin yksinäisenä lumisessa maisemassa. Siellä Hilman olisi hyvä asustaa ensikevääseen.



maanantai 12. joulukuuta 2016

Elina

Dixit
Yöllä oli satanut valkoinen lumi maahan. Se peitti samettiseen huntuunsa mäet ja notkelmat. Virtaava vesi erottui kaiken sen puhtauden keskeltä sysimustana. Maailma oli saanut taianomaisen valon.
Elina astui ulos tuvasta raikkaaseen pakkasilmaan, se nipisteli poskipäissä. Lämpö hävisi sulkeutuneen oven myötä. Nainen veti vanhaa huopatakkia tiiviimmin ylleen. ”Linnuille pitäisi laittaa lyhde” Elina ajatteli.
Lumi narskui huopatossujen alla, askelten suunnatessa kohti rantaa. Järvi oli jäässä nyt, mutta se ei haitannut, aavan valkean katselu rauhoitti mieltä, vei ajatukset muualle.
Mustat pilvet olivat varjostaneet Elinan mieltä kauan. Suru oli kuin vaate, joka takertui iholle. Sitä ei saanut pois, vaikka kuinka yritti. Menetetyn rakkauden muisto puristi rintaa. Elina muisti, kuinka oli joskus istunut pienen kaksionsa keittiössä vastapäätä rakastettuaan. Oli ollut myöhäinen syksy ja pimeää. Pöydän yläpuolella oli palannut lamppu, jonka kelmeä väri pitemminkin sammutti värien hehkun ja valon, kuin valaisi tilaa. Rakastetun kasvoille se loi syvät varjot. Elinaa se ei ollut haitannut, hän tuskin huomasi asiaa, katsellessaan haaveksien rakkaita kasvoja. Elina oli ollut naiivi. Hän oli uskonut tyhjiin sanoihin, antanut kerta toisensa jälkeen anteeksi, kun lupaukset olivat jääneet täyttämättä. Iloisena Elina oli ommellut valkeaa hääpukuaan. Hän ei ollut suostunut näkemään rakkansa naurussa ivaa, kun oli esitellyt aikaansaannostaan. Sitten rakkaus oli rusentunut kasaksi harmaata tuhkaa.
”Sitä en voinut hyväksyä, että ihmisestä tehdään pilkkaa loppuun saakka.” Elina ajatteli ääneen. Ihmiset puhuivat hänestä. Tuijottivat.
Suruunsa käpertyneenä Elina oli erottanut itsensä murheen piikkilangalla muusta maailmasta ja imenyt pettymyksen niin syvälle itseensä, ettei pystynyt luopumaan katkeruudestaan ja muistoistaan. Kaksion harmaat ja kalseat seinät olivat olleet turvapaikka, kunnes nekin olivat alkaneet ahdistaa Elinaa.

Elina kuunteli metsän huminaa ympärillään. Täällä sai hengittää vapaasti, hän oli kaiken ulottumattomissa. Järveltä tuuli hyinen viima, kylmä pureutui takin alle. Vastaus valkeni hitaasti Elinan mielessä.
Nainen kääntyi palatakseen. ”Niin se lyhde. Ja oravalle pähkinöitä suuren pihakoivun alle. Tupa pitäisi myös siivota, muutaman päivän päästä on Joulu.” Ahdistuksen musta seitti irrotti otettaan ja valo täytti mielen. Muutaman askeleen päästä Elina pysähtyi ja jäi tuijottamaan suurta rusakkoa. Eläin seisoi polulla hievahtamatta. Sieraimet väristen se käänsi päätään ja katsoi Elinaa silmiin. Elinasta tuntui kuin eläin olisi halunnut viestiä jotain, sitten hetki oli ohi ja jänis loikkasi syrjään, jatkaen menoaan metsään häviten.
Hymy karkasi Elinan huulilta, täällä tulisi olemaan hyvä asua.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Puhe vastenmieliselle henkilölle


Hyvä syntymäpäiväsankari, Helmi-Orvokki. Minulla on oikein suuri ilo toivottaa teille onnea. Mukavaa, joskin yllättävää, saada näin entisenä naapurina kutsu tähän juhlaan. Edustan koko naapurustoa. Saanen toivottaa heidänkin puolestaan onnellista loppuelämää.



Te vietätte juhlia täytettyänne pyöreät 60 vuotta. On tapana, että tällaisten pyöreiden vuosien juhlien yhteydessä muistellaan vähän yhteisiä vuosia. Kun katson teitä, mieleeni tulee monta sykähdyttävää ja rikasta muistoa, josta haluaisin mielelläni lausua sanasen yhteiselomme suloisuudesta. Asuimme naapureina melkein kaksikymmentä vuotta ja te kävitte persoonana meille kovin tutuiksi. Olitte ahkera järjestyksen ja kurin aktivisti, joka tunsi naapurin- ja koko lähiseudun asiat. Teidät muistetaan taloyhtiössämme hyvin, sillä teitä on itse asiassa mahdoton unohtaa. Yhteisten vuosien aikana saimme iloksemme lukea teidän taitavan kynänne tuotoksia päivälehden mielipidepalstalta. Varmasti edelleenkin harrastatte aktiivisena liikkujana luonnossa kulkemista? Monesti tapasimme teidät lähipuskassa lymyilemässä. Sosiaalisia suhteita naapureihin piditte kunnioitettavan aktiivisesti yllä postilaatikolla asioidessanne useita kertoja päivässä. Päivititte kuulumisianne pituutta kasvavana sairasluettelona ja rikkaalla mielikuvituksella, jokaiselle pahaa aavistamattomalle ohikulkijalle. Hallitsitte taidon puhua selän takana ja suurennella asioita kilometrikertaisesti. Lopulta naapurit alkoivat teidän tavoin kurkkia verhonraosta, milloin reitti postilaatikolle olisi mahdollisimman esteetön. Sen sijaan talkoissa ja yhteisissä illanvietoissa teitä ei näkynyt. Perästäpäin teistä kyllä kuului. Te rikastutitte naapuruston elämää vuosien ajan monella tapaa.

Toivotan oikein lämpimästi armorikkaita vuosia ja päätän puheeni tähän mielestäni teille hyvin sopivaan aforismiin: Ruukku tihkuu sitä mitä se sisältää.


Utopia yhteiskunnasta


Sinä perustit maan lujasti paikoilleen, horjumatta se pysyy ajasta aikaan. Alkumeri peitti maan kokonaan ja vedet lepäsivät vuorten yllä, mutta sinä käskit vesiä ja ne pakenivat äänesi jylinää. Vuoret kohosivat, laaksot vaipuivat kukin kohdalleen.

Vuoren rinteille sinä puhkaisit lähteet, vedet juoksevat puroina ja virtaavat laaksossa. Ne juottavat kaikki maan eläimet ja maa kantaa sinun töittesi hedelmää. Sinä kasvatat ruohon karjaa varten ja maan kasvit ihmisten viljeltäviksi, että hän saisi leipänsä maasta.


Psalmin 104 säkeet palautuvat mieleeni aihetta miettiessäni. Tarkemmin psalmia ajatellessani oivallan, että tässähän kerrotaan ainakin osittain ihanneyhteiskunnastani.


”Kukaan ei ole köyhä, kukaan ei kärsi hätää, vaikka kenelläkään ei ole mitään, he ovat kaikki rikkaita, sillä mikään ei tee ihmistä rikkaammaksi kuin iloinen, rauhallinen elämä ilman suruja ja huolia.” (Thomas More)


Thomas Moren ajatus kuvaa kuin sekin psalmin alkutilannetta, paratiisia. Kun maailmankaikkeus oli vasta syntymässä ja maa nuori, kukaan ei omistanut mitään, mutta silti kaikki olivat rikkaita, sillä elämä oli paratiisissa huoletonta. Vuorilta alas soliseva puro sammutti janon ja ravitsi maata, jonka hedelmistä Jumala soi eläinten ja ihmisten saavan leipänsä. Elämä oli rauhallista. Kiire oli tuntematon käsite. Kuten olivat myös nykyaikainen länsimainen kulutusajattelu, häikäilemätön taloudellinen kilpailu ja vihan voimat.


Sinä panit kuun jakamaan aikaa, ja auringon tietämään laskemisensa hetken. Sinä lähetät pimeyden, ja tulee yö. Kun aurinko nousee, ihminen lähtee askareidensa ääreen ja tekee työtään, kunnes on ilta. Kaikki luotusi tarkkaavat sinua, Herra, ja odottavat ruokaansa ajallaan. Sinä annat, ja jokainen saa osansa, avaat kätesi, ja kaikki tulevat ravituiksi.


Ihanneyhteiskunnassani palataan luontaistalouteen ja ihminen elää läheisessä suhteessa luontoon. Kaikille riittää työtä ja työ on mielekästä. Heikoimmista ja sairaista yhteiskunnan yksilöistä pidetään huoli. Kukaan ei joudu syrjäytetyksi, kärsimään hätää tai puutetta. Kukaan ei ole yksinäinen.

Ihanneyhteiskunnassani ahneus, kateus ja pahansuopuus ovat tuntemattomia käsitteitä. Utopiayhteiskunnassani ei riistetä toiselta, eikä ahnehdita itselle liikoja. Ihminen elää täydellisessä sopusoinnussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Kaikilla on samat mahdollisuudet ja sama yhteiskunnallinen asema. Ihmiset ovat empaattisia, ystävällisiä ja armollisia toisilleen.


Kun käännyt pois, ne hätääntyvät, kun otat niiltä elämän hengen, ne kuolevat ja palaavat maan tomuun. Kun lähetät henkesi, se luo uutta elämää, näin uudistat maan kasvot.


Alkutilanteessa ihminen eli paratiisissa, jossa vallitsi lapsenomainen viattomuus ja iankaikkinen autuus. Kuolevaisetkin olivat ikuisuuden puutarhassa kuolemattomia. Eedenissä ei tunnettu epätäydellisyyttä, eikä pahuutta. Ihminen eli sopusoinnussa Jumalan kanssa.

Mutta ihmisen ehtymätön jano tietää enemmän petti hänet. Käärme houkutteli Eevan ansaan tarjoten ihmiselle mahdollisuutta tulla Jumalan kaltaiseksi.

” Eeva otti hedelmän ja söi, ja antoi sen myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi. Silloin avautuivat heidän silmänsä.” (Kor.11:3;1. Tim.2:14)

Jumala rankaisi Aatamia ja Eevaa heidän tottelemattomuudestaan, tuomiten heidät raatamaan elantonsa maasta ja kärsimään kuoleman.


Ihminen menetti mahdollisuutensa elää paratiisissa, mutta raamatun mukaan meillä on onneksi toivoa. Ylösnousemuksen päivänä meidän kutsutaan takaisin Eedenin puutarhaan, jossa voimme jälleen elää onnellisina, ilman huolia ja vaivoja, kaikkien rakkaidemme kanssa.

Syksy



Ota vastaan palvelijasi ruumis... Veisu resonoi kirkon kaikuisassa tilassa. Tuohukset palavat muistopöydällä ja ikonostaasin edessä kirkkain liekein. Panihida jatkuu ja katseeni harhautuu ikkunasta ulos iltaan. Syksy on saapunut, huomaan. Kirkon pihalla oleva vaahtera on liekeissä. Maisema kiinnittää uudella tapaa huomioni. Kerrostalojen takana siintää Vesijärvi. Yllätyn, että se näkyy tänne. En ole koskaan aikaisemmin kiinnittänyt huomiota kaupunkiluontoon, sen kauneuteen. Kirkon salissa vallitsee rauhallinen ja juhlava tunnelma. ...Saata lepoon palvelijasi sielu... Kuoro jatkaa veisuaan. Huomioni kiinnittyy takaisin nuottikuviin. Ulkona luonto tekee hidasta kuolemaa.

Syksyssä on jotain runollista, joka puhuttelee taiteilijan sieluani.
Sateen ropistessa sammalvuoteella lepääville lehdille ja pisaroiden tanssiessa rantavedessä, mietin kuinka paljon syksy on vaikuttanut Sibeliuksen ja virolaisen säveltäjä Arvo Pärtin musiikkiin. Kummasakin kuulen luonnon soivan. Sibeliuksella oli vahva luontosuhde, hän haki innoituksen musiikkiinsa luonnosta. Arvo Pärt puolestaan on kuvannut itseään puistikkojen mieheksi. Hänet on helppo kuvitella seisoskelemassa luostarin puistossa kuuntelemassa hiljaisuutta.

Istun laiturilla ja katselen harmaiden pilvilauttojen lipumista sinisellä taivaalla. Veden lainehdinta on kuin hidastetussa elokuvassa. Sade tanssii rantavedessä tuhansien tuikkivien tähtien tavoin. Kuulen helinän, joka syntyy pisaroiden osuessa järven pintaan. Kunpa osaisin säveltää musiikiksi äänimaiseman, syksyisen luonnon konsertin. Nyt jään vain tallentamaan hetken muistiini, ehkä siitä syntyy maalaus, joka soi syksyn väreissä.


maanantai 29. elokuuta 2016

Hetken kuvaus



Enää ei kuulunut ohiajavien johdinautojen rahinaa ja pyörien kolinaa, läheiseltä rautatieasemalta kantautuvien kiskojen kitinää, eikä liikenteen melua. Taakse jäi neuvostoaikainen lialta ja kuselta haiseva kaupunki, jonka elementtikerrostalojen seinät itkivät mennyttä aikaa. Osa taloista oli tyhjillään. Ne olivat liian huonokuntoisia, ei niissä voinut enää asua. Ikkunat olivat rikottu useista huoneistoista. Ovet olivat auki kadulle selällään, kuin kutsuen satunnaista ohikulkijaa käymään sisään, asettumaan taloksi.
Auton sivuikkunasta vilkaisen vihreää kerrostaloa, sen lian ja paskan tahrimasta seinästä rappaus on pahoin vaurioitunut.
Talossa asutaan. Illan hämärässä näen siniseksi maalattujen karmien koristamissa ikkunoissa himmeää hehkulampun valoa. Joissain huoneistoissa on ikkunoita raollaan, tuuli on ryöstänyt pitsiverhon riepoteltavakseen. Se lepattaa korkealla olevaa taivasta vasten kuin huntu. Huonokuntoisilla parvekkeilla kuivataan pyykkiä.
Talo jää takavasemmalle auton jatkaessa matkaa. Kaupunkinäkymä vaihtuu maaseuduksi. Melkein pystyyn lahonneet talot vieri vieressä, joissa venäläiseen tyyliin siniseksi maalatut ikkunat ja ovenpielet tervehtivät tulijaa. Talojen harmaat päädyt, parittomine ikkunoineen tuijottavat joelle surumielisinä, kuin  periksi antaneina rappeutumiselle, joka syö niiden kivijalkaa.  Aidat pihojen ympärillä ovat aikaa sitten kaatuneet ja lahonneet. Erään talon pihan puutarhassa venäläinen mummo kuopsuttaa liina päässään perunamaata.
Kylän takana siintää ääretön Laatokka. Taivaan ja maan rajakohtaa on vaikea erottaa.
Taivas on kirkas. Syksyn värit ovat läsnä ohikiitävässä maisemassa.

Koiruohon kaupunki



-Dobro pozhalovat! Hyvää matkaa! Toivotti armeijan univormuun pukeutunut vartiomies. Karamellin värinen puomi nousi ja matka suljetulle suojavyöhykkeelle alkoi. Autossa vallitsi hiljaisuus, vain moottorin tasainen hyrinä Nikolain raskaan kaasujalan alla.

Matkan ensimmäinen pysähdyspaikka oli Tsernobyl kaupunki, joka vilisi elämää. Autoja ja ihmisiä armeijan univormuissa pyöri joka puolella. Ilman sotilasasuisia miehiä ja kaikkialla risteileviä vesi- ja lämpöputkia, kaupunki olisi saattanut olla mikä tahansa neuvostoaikainen rähjäinen kylä, vilisten vanhoja mummoja ja kulkukoiria. Kylässä toimi bensa-asema, kauppa, kahvila-baari ja posti, jonka seinässä oli pieni kello ja säteilytason mittari.

Nikolai pysäytti auton matalan keltaisen toimistorakennuksen eteen. Portailla seisoi sotilasasuinen, nuori pystytukkainen mies. Mies nyökkäsi maastoautosta ulos kapuavalle ryhmälle jäykästi.

-Welcome, my name is Aleksijevitsh. Olen matkaoppaanne. Ensin käymme läpi matkareitin. Hän jatkoi puutteisella englannilla, vahvasti murtaen. Tarkkaa kuunnellen hänen puheestaan sai selvän. Mies teki eleen, jolla hän pyysi seuruetta tulemaan perässään rakennukseen sisälle.

Huone jonne saavuttiin oli avara. Sen seinillä oli topografikarttoja, taulukoita ja valokuvia. Huoneen keskellä oli vankkarakenteinen puupöytä ja liuta tuoleja. Seurueen istuuduttua, opas otti nurkasta karttakepin ja alkoi värittömästi käydä matkareittiä ja kaavioita lävitse. -Kysymyksiä? Hän lopetti luentonsa.

Vaalea, keski-ikäinen slovenialaismies puhkesi puhumaan. Hän kyseli paljon.

- Miten paljon kierroksen alueella on säteilyä?

- Reitti on täysin turvallinen, tällä alueella ei esiinny alfasäteilyä. Opas vakuutti.

- Voimmeko käydä rakennusten sisällä.

- Net. Rakennuksiin ei saa mennä sisälle sortumisvaaran takia.

- Voiko viralliselta reitiltä poistua?

- Net. Se ei ole mahdollista.

- Etkö voisi tehdä poikkeusta. Slovenialaismies maanitteli.

Oppaan otsalle ilmaantui lievä ryppy. -Se ei ole mahdollista.

Oli lounaan vuoro.

- Mistä tämä ruoka tulee? Austraalialaismies kysyi, silmäillen epäilevästi herkullista borssikeittoa lautasellaan.

- Se tuodaan Kiovasta. Opas vastasi ja lusikoi smetanaa keittoon. Hän jatkoi keskustelua kertoen tarinoita säteilystä ja sieniretkistä suojavyöhykkeellä.

- Poimitko sinä täältä sieniä? Eikö juuri niitä pitäisi välttää syömästä, jos alueella on säteilylaskeumaa. Sienet varastoivat ja rikastavat maaperässä olevia radionuklideja. Amerikkalainen pariskunta kauhisteli.

- Kerään ne saastumattomalta alueelta, tiedän että ne ovat puhtaita. Ei ongelmaa.

Huoneeseen laskeutui hetken hiljaisuus, vain lusikoiden kalahtelu lautasta vasten rikkoi sen.

Lounaan jälkeen siirryttiin parhaat päivät nähneen maastoauton kyytiin.

- Työvuoroni kestää viiteen. Kahtakymmentä yli viisi alkaa jalkapallo. Aleksijevitsh huomautti noustessaan kyytiin.

-Kuulostaa hyvältä. Slovenialaismies vastasi.

Matkaa jatkettiin. Pian saavuttiin yhdelle suljetun alueen lukuisista tarkistuspisteistä.

Nikolai avasi ikkunan ja työnsi lupapaperit ulkona vartioivalle miehelle.

Matka jatkui kohti evakuoitua aavekaupunkia. Avoimesta ikkunasta tulvi autoon lämmintä ja tuoksuvaa kesäilmaa.

Mikko, joka oli lähtenyt matkalle mielenkiinnosta suljettua vyöhykettä kohtaan, katseli ajatuksiinsa vaipuneena maisemia. Tietä reunusti kukkien meri. Tiiviit puskaat ja puut piilottivat taakseen kerrostaloja ja muita rakennuksia. Aavekaupunkiin saavuttaessa näkymän avartui ja hylätyt rakennukset ympäröivät kaupunkiin saapuvat. Nikolai pysäytti auton sivukadulle. Kaupunki oli aavemaisen hiljainen, edes linnun laulu ei kuulunut. Mikko yritti kuvitella millainen kaupunki oli ollut silloin kun suuresta katastrofista ei ollut vielä tapahtunut. Se oli vaikeaa. Kaupungin aavemainen hiljaisuus teki miltei kuuroksi. Aleksijevitsh kulki edellä tiiliskiven kokoinen geigermittari kädessään.

- Älkää astuko ruoholle tai sammaleelle. Hän huomautti.

- Miksi? Slovenialaismies kysyi.

- Säteilyä. Opas vastasi lyhyesti.

Mikko katseli ympärilleen. Luonto oli vallannut täällä tilaa itselleen. Puut ja pensaat huojuivat kesätuulessa rappeutuvien rakennusten katoilla ja seiniltä, joista betoni oli halkeillut kasvoi niittykasveja. Mielenkiintoista, mihin kasvit juurruttivat itsensä, kun kukaan ei ollut niitä enää kitkemässä. Kaikessa karmeudessaan ja kärsimyksestä huolimatta, joka oli kaupunkia kohdannut Tsernobylin ydinvoimalan neljännen reaktorin poksahdettua neljännesvuosisata sitten, oli jotain riemukasta ja lohduttavaa. Elämä kukoisti täällä, se kasvoi kärsimyksestä.

Silti Mikko tunsi lievää pahoinvointia ja inhoa tapahtuneesta, joka oli vääristänyt kilometrien säteellä ympäristöä luonnottomalla tavalla. Tämä viheriöivä suojavyöhyke oli hyvin erilainen ja ainutlaatuinen verrattuna mihinkään muuhun kasvikeitaaseen maailmassa. Se oli syntynyt väkivaltaisesti, ihmisen inhimillisen erehdyksen seurauksena. Se oli keinotekoinen. Astellessaan täällä jumalan hylkäämällä vyöhykkeellä geigermittarin varoittavan piipityksen tahdittamana, jostain mielen sopukoista Mikon mieleen tulvivat yllättäen Ilmestyskirjan säkeet: ”Kolmas enkeli puhalsi torveen ja silloin putosi taivaalta suuri, soihtuna palava tähti ja maahan pudotessaan se täytti kolmanneksen virrasta ja vesien lähteistä. Tähden nimi oli koiruoho. Kolmannes vesistä muuttui karvaaksi kuin koiruoho ja monet ihmiset kuolivat vedestä, koska se oli tullut myrkylliseksi.” Koiruoho oli venäjäksi tsernobyl. Mikko muisti.
 


Eettinen oodi






                          
Oi, valo joka loistat matalalta,

kirkkaana

kaiken kurjuuden yläpuolella

paljastat säteilläsi päivän,

jossa ahneus

tuhoaa

maailman.



Oi, pehmeä valo,

loistat kuultavana

kullaten

maiseman.

Et kykene hyvään etkä pahaan.

Ihminen kykenee.

Hän kaikessa viisaudessaan

on asettanut

Itsensä

Jumalan asemaan.





Syviä mietteitä



Mies istui puiston penkillä keskiyöllä, lukemassa sanomalehteä tähtien valossa. Niin hän oli tehnyt aina. Hän rakasti avaruuden syvää valoa ja hiljaisuutta.
Lehden luettuaan mies jäi istumaan puistoon. Hän katseli avaruuden hiljaista liikettä ja pohdiskeli mietteissään lukemaansa. Tähtitaivaan kirkkaus. Tähdet olivat kuin kirjaimia, jotka yrittivät muodostaa sanoja ja joiden avulla mielessä kytevät kysymykset voisivat saada vastauksen.
Miestä olivat aina pohdittaneet kysymykset maailmankaikkeudesta, sen synnystä, mustista aukoista ja toisista maailmoista. Mies piirteli mielessään monimutkaisia kuvioita aurinkokunnasta ja yritti löytää mieleltä salattuun kysymykseen vastauksen.
Avaruuden järjestys, miten planeetat kiersivät omilla kehillään toinen toisiaan. Näiden ajattelu rauhoitti mieltä, joka oli jälleen kerran järkkynyt miehen luettua lehdestä maailmassa vallitsevasta kaaoksesta. Sotia, murhia, raakuutta, ahneutta, vallanhimoa, joka oli kuin liaani, katala loikero, joka sulautui salakavalasti käärmeen lailla aseen ympärille ja sai ihmisen hävittämään kaiken kauniin ja järkyttämään luonnon järjestystä.
Tähtitaivaan kirkkautta tuijottaessaan mies mietti, mikä sai ihmisen himoitsemaan paikkaa luomakunnan Jumalana. Asettumaan valtiaan osaan. Mies vajosi synkkiin ajatuksiin.
Aamu valkeni kirkkaana taivaanrannasta. Aforismin sanat tulivat miehen mieleen: "Mitä synkempi yö, sitä kauniimpi aamu".

Mennyt liikkuu ullakolla





                                                       Mennyt liikkuu ullakolla,
                                                       askelissa niin monen, erilaisen ihmisen muistot
           
                                                      Ovat asettuneet taloksi,
                                                      vanhat työkalut, tavarat,
                                                            sanotut sanat ja tunteet.
                                                      Kuka mitenkin taloon
                                                      kulkeutuneet.

Sielu puhuu ajattomuuden kielellä






 
                                              Olen etsinyt Jumalani kasvoja
                                              tähtikirkkaasta yöstä,
                                                            järven peilistä
                                             
                                             Kuunnellut hiljaisuuden kuisketta
                                                avaruuden äärettömyydessä
                                            Sielu puhuu ajattomuuden kielellä.
   
     

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Huvimaja



Avaan mökin ikkunan. Raikas kesätuuli puhaltaa sisälle tupaan, liikuttaa kesän kunniaksi ikkunaan ripustamiani pitsiverhoja. Päivä on hieno. Päätän lähteä järvelle, helteestä tuskastunut olotilani ehkä helpottuu.


Airot rikkovat tyynen vedenpinnan. Ilma on muuttunut kylmäksi ja sisään hengittäessäni tunnen, kuinka se viiltävää keuhkoja kuin lasi. Näen luonnon lakastuvan ja huomaan ohuen lumen peittävän maata. Molemmilla puolillani on rantaa. Siellä ei vaikuta olevan asutusta.

Kaikki tapahtuu niin äkkiä. En voi ymmärtää mitä oikein on tapahtunut? Kun lähdin järvelle, oli kesä ja Juhannus. Ylläni on pelkkä kesämekko. En osannut varautua talven tuloon, mutta kylmettymistä suurempi huolenaiheeni on nyt järven jäätyminen.

Aurinko paistaa yhä, on ilta. Sen matalalta tuleva valo on kuultavaa ja kylmää. Aikaa on siis kulunut. Muistan lähteneeni keskipäivällä matkaan. Alastomien koivujen rungot näyttävät läpikuultavilta. Ilma on kirkas, vesi vaikuttaa kevyeltä, airojen noustessa ja laskiessa sen pinnalla. Maisema on kaunis ja satumainen. Mielelläni jäisin katselemaan ympäröivää kauneutta, joka puhuttelee sieluani, mutta minun täytyy kiirehtää, matkaa on vielä jäljellä.
Soudan syviä vetoja ja liukuen etenen järvensalmea pitkin. Vedessä on näky toisesta maailmasta, se on käänteinen kuva tästä todellisuudesta. Taivaan värien loistelias helke tanssii sen harmaassa teräksen pinnassa. Tunnen houkutusta kastautua tuossa sielua puhdistavassa kirkkaudessa.

Yllättäen näen saaren. Se ei ole mikään suuri, juuri ja juuri sille mahtuu pyöreä huvimaja, jonka joku on rakentanut. Muutama koivu ja kitukasvuinen kuusi
kasvaa sen seurana. Ohjaan veneeni kohti saaren kivikkoista rantaan. Minun on pakko pysähtyä! En ehkä enää matkaa näin kauas tai voi olla, että en löydä etsimääni.

Veneen pohja karahtaa kiviin. Nostan airot ylös ja nousen seisomaan hypätäkseni maihin. Varovasti liukkailla kivillä edeten saavutan tukevan maan jalkojeni alla. Otan tukea kädelläni koivun alastomista oksista. Vaivaloisesti, mutta päättäväisesti astelen huvimajaa kohti. Enää en luovuta!

Painan kädelläni vanhan ja ruostuneen messinkisen ovenkahvan alas. Huvimajan ovi on
lukitsematta. Avaan oven hitaasti ja varoen, kuin peläten sen tippuvan saranoiltaan.
Vastaan tulvahtaa ummehtunut ja vanhan haju.
Astun peremmälle majaan. Vanhat höyläämättömästä lankusta olevat lattiat narahtavat ja
taipuvat askelteni painosta. Tarkastelen rakennusta hitaasti ja kiirehtimättä. Tiedän että minulla on kiire, kuulen veden helisevän jäätyessään, mutta haluan hetkenaikaa viipyä täällä. Huomaan ikkunoiden olevan puhallettua lasia. Seuraan sormea kuljettaen niiden valumia ja kuplia. Noiden ikkunoiden läpi katsoessa maailma ei näytä samalta.

Rakastun päistikkaa vanhaa rakennukseen, joka sijaitsee hylättyä keskellä järven yksinäisyyttä. Näen siinä jotain itseäni. Teen suinpäin päätöksen muuttaa asumaan saareen. Miksi turhaa kiirehdin, kun voin tehdä majasta kodin. Muistan samassa, veneeni jäi sitomatta rientäessäni katsomaan huvimajaa.

Äkkiä huomaan kuinka väsynyt olen. Haluan käydä levolle ja menetän kiinnostuksen jatkaa matkaa. Käyn lattialle makaamaan polvet vatsaa vasten käpertyen. Suljen silmäni ja kuuntelen kuinka ulkona kylmentyvä ilma rätisee ja paukkuu. Järvi valittaa, se ulvoo ja huokailee aivan kuin jäätyminen tekisi kipeää.

Huvimajan sisällä ikkunat huurtuvat hengityksestäni. Seuraan jääkukkien hidasta muodostumista. On hirveän kylmä, mutta sitten, huomaan kuinka kylmä, nälkä ja vilun tunteet katoavat. Sen jälkeen häviävät sisäiset tunteet, kiire, ahdistus ja pelko, että en ehdi ajoissa perille. Suljen silmäni ja keskityn kuuntelemaan miten tyhjyys kiertyy spiraalina ympärille. Nukahdan se helievään sointiin.


Uni



Maisema on maalattu oranssinkeltaisin sävyin.

Auriko paistaa matalalta, järveltäpäin ja valo on kirkasta. Luonnon tummista ja syvistä väreistä päättelen, että on myöhäinen kesä tai syksy. On ilta ja minulla on kiire, mökki täytyy laittaa talviteloille.

Lahdenpohjukassa, järven rannalla juoksee ja leikkii lauma lapsia. Keitä he ovat? Ei täällä ole ollut lapsia. Kaiho herää heitä katsellessa ja muistellessani yksinäistä lapsuuttani, miten onnellinen olisin ollut, jos lapset olisivat olleet silloin täällä.

Lasten nauru helisee, erikoisella tapaa mielikuvituksellisessa maisemassa. Vaaleanpunaiset pilvet taivaalla ovat kevyitä ja vaahtomaisia hattarapalloja. Tunnelma on kaihoisa ja samalla odottava. Tämä kaikki on kuin satua. En ole varma olenko minäkään aikuinen vai lapsi.

Haluan liittyä lasten seuraan, nauraa ja leikkiä heidän kanssaan, mutta lapset ovat poissa. Heidän äänensä ovat vaimenneet. Lähtivät kotiin, ajattelen ja jatkan askareideni parissa.


Vielä viimeiseksi ennen lähtöäni kuljen rantaan hyvästelläkseni rakkaan järvimaiseman. Kesän ja talven kummallinen ristiriita on läsnä tunnelmassa. Tiedän, että kylmä tulee millä hetkellä hyvänsä ja siksi minulla on niin kiire. Maailma jäätyy kirkkaaksi lasiksi ja silloin olen saarroksissa lasipallon sisällä. Vielä mikään luonnossa ei viittaa talven tuloon. Ilma on lämmin ja lehdetkin ovat puissa. Lapset olivat pukeutuneet mekkoihin ja lyhyisiin t-paitoihin. Ehkä minä sittenkin ehdin hetkeksi nauttia kauniista illasta. Kapuan puisen laiturin päälle istumaan. Se on loivan nurmikkoisen rinteen yläpäässä ja työntäessäni vauhtia, lauttani rullaa nurmea pitkin veteen liukuen. Käyn pitkäkseni laiturille ja annan itselleni luvan rauhassa ihailla sadunomaista maisemaa. Tuskin tällaista hetkeä enää tulee. Lautta lipuu keskemmälle järveä ja sen lämmin puupinta tuntuu kehoani vasten miellyttävältä. Ajattelen hymyillen, tähän hetkeen voisin jäädä ainaiseksi.

Metsän rajasta, naapurin puolelta kohoaa ilmaan outo teltta. Se on kauniin värinen, puna-, valko-, vihreäkirjava sirkusteltta. Teltan liepeistä roikkuu naruja ja niissä kiinni itseään pitelevät tutut lapset. Kuulen heidän iloisen naurunsa, kun he lentävät ylitseni kauemmas järvenselälle. Lapset näyttävät kirkasta taivasta vasten piirroshahmoilta. Mietin katsellessani heitä, miten teltta pysyy ilmassa? Tuulen voimallako pelkästään? Eikö lapsia pelota, että matka saattaa katketa keskellä järvenselkää? Samassa huomaan, että teltan katossa on pieni kaasuhana, teltta onkin kuumailmapallo!

Lapset häviävät näköpiiristäni.

Lauttani on lipunut kauas järvenselälle. Katselen tyynesti maisemia ja ihailen peilityyntä vettä. Miten kirkasta se on! Samassa huomaan oudon rannan. Laitumen, jossa kasvaa pitkää villiheinää ja matalampaa vihreää nurmikkoa. Ei täällä ole tuollaista rantaa? Järvimaisema on muuten melko tuttu, välimatkat ovat jotenkin erilaiset. Lauttani lipuu lähemmäksi ja huomaan, että lasten teltta lojuu hylättynä rantavedessä. Samassa, kun oma lauttani töyssähtää rantaan, huomaan, että se onkin keltainen kumivene. Ryömin rannalle. Olen kovin väsynyt. Jään makaamaan miellyttävälle nurmelle. Vaikka laidun ja sen takana oleva tiheä kuusimetsä näyttää vieraalta tiedän, että paikka on minulle tuttu. Olen Tapionrannassa. Täällä olen käynyt lukemattomia kertoja ja suuret kuuset ovat lapsuuteni kotimetsästä. Laitumella on hevosia. Olen käynyt täällä silittämässä valkoista hevosta. Mielessäni häilähtää ajatus, että hevoset ovat pelkää mielikuvitusta. En anna periksi, kuvittelen hevoset vaikka! Samassa huomaan koivujen takana aitauksen. Nousen ylös. Suuntaan kulkuni kohti aitausta. Tänään voisin ratsastaa valkoisella hevosella.

Harmaa aave





                           Harmaa aave metsän varjoissa.
                           Varoen kohtaamasta. Uteliaana tarkkaillen.
                           Sieluni on yksinäisen suden.
                           Villinä ja vapaana se kulkee erämaassa.










Nuori koivu

















                                Rannan koivu oli päättänyt antaa periksi.
                                Taipuisat oksat vasten järveä lepäsi.
    
                                Mistä se oli elämälle mielensä pahoittanut?
                                       Nuori vielä.
                                Kaunis, vaalea puun neito kurkisti veden alisiin.