maanantai 29. elokuuta 2016

Hetken kuvaus



Enää ei kuulunut ohiajavien johdinautojen rahinaa ja pyörien kolinaa, läheiseltä rautatieasemalta kantautuvien kiskojen kitinää, eikä liikenteen melua. Taakse jäi neuvostoaikainen lialta ja kuselta haiseva kaupunki, jonka elementtikerrostalojen seinät itkivät mennyttä aikaa. Osa taloista oli tyhjillään. Ne olivat liian huonokuntoisia, ei niissä voinut enää asua. Ikkunat olivat rikottu useista huoneistoista. Ovet olivat auki kadulle selällään, kuin kutsuen satunnaista ohikulkijaa käymään sisään, asettumaan taloksi.
Auton sivuikkunasta vilkaisen vihreää kerrostaloa, sen lian ja paskan tahrimasta seinästä rappaus on pahoin vaurioitunut.
Talossa asutaan. Illan hämärässä näen siniseksi maalattujen karmien koristamissa ikkunoissa himmeää hehkulampun valoa. Joissain huoneistoissa on ikkunoita raollaan, tuuli on ryöstänyt pitsiverhon riepoteltavakseen. Se lepattaa korkealla olevaa taivasta vasten kuin huntu. Huonokuntoisilla parvekkeilla kuivataan pyykkiä.
Talo jää takavasemmalle auton jatkaessa matkaa. Kaupunkinäkymä vaihtuu maaseuduksi. Melkein pystyyn lahonneet talot vieri vieressä, joissa venäläiseen tyyliin siniseksi maalatut ikkunat ja ovenpielet tervehtivät tulijaa. Talojen harmaat päädyt, parittomine ikkunoineen tuijottavat joelle surumielisinä, kuin  periksi antaneina rappeutumiselle, joka syö niiden kivijalkaa.  Aidat pihojen ympärillä ovat aikaa sitten kaatuneet ja lahonneet. Erään talon pihan puutarhassa venäläinen mummo kuopsuttaa liina päässään perunamaata.
Kylän takana siintää ääretön Laatokka. Taivaan ja maan rajakohtaa on vaikea erottaa.
Taivas on kirkas. Syksyn värit ovat läsnä ohikiitävässä maisemassa.

Koiruohon kaupunki



-Dobro pozhalovat! Hyvää matkaa! Toivotti armeijan univormuun pukeutunut vartiomies. Karamellin värinen puomi nousi ja matka suljetulle suojavyöhykkeelle alkoi. Autossa vallitsi hiljaisuus, vain moottorin tasainen hyrinä Nikolain raskaan kaasujalan alla.

Matkan ensimmäinen pysähdyspaikka oli Tsernobyl kaupunki, joka vilisi elämää. Autoja ja ihmisiä armeijan univormuissa pyöri joka puolella. Ilman sotilasasuisia miehiä ja kaikkialla risteileviä vesi- ja lämpöputkia, kaupunki olisi saattanut olla mikä tahansa neuvostoaikainen rähjäinen kylä, vilisten vanhoja mummoja ja kulkukoiria. Kylässä toimi bensa-asema, kauppa, kahvila-baari ja posti, jonka seinässä oli pieni kello ja säteilytason mittari.

Nikolai pysäytti auton matalan keltaisen toimistorakennuksen eteen. Portailla seisoi sotilasasuinen, nuori pystytukkainen mies. Mies nyökkäsi maastoautosta ulos kapuavalle ryhmälle jäykästi.

-Welcome, my name is Aleksijevitsh. Olen matkaoppaanne. Ensin käymme läpi matkareitin. Hän jatkoi puutteisella englannilla, vahvasti murtaen. Tarkkaa kuunnellen hänen puheestaan sai selvän. Mies teki eleen, jolla hän pyysi seuruetta tulemaan perässään rakennukseen sisälle.

Huone jonne saavuttiin oli avara. Sen seinillä oli topografikarttoja, taulukoita ja valokuvia. Huoneen keskellä oli vankkarakenteinen puupöytä ja liuta tuoleja. Seurueen istuuduttua, opas otti nurkasta karttakepin ja alkoi värittömästi käydä matkareittiä ja kaavioita lävitse. -Kysymyksiä? Hän lopetti luentonsa.

Vaalea, keski-ikäinen slovenialaismies puhkesi puhumaan. Hän kyseli paljon.

- Miten paljon kierroksen alueella on säteilyä?

- Reitti on täysin turvallinen, tällä alueella ei esiinny alfasäteilyä. Opas vakuutti.

- Voimmeko käydä rakennusten sisällä.

- Net. Rakennuksiin ei saa mennä sisälle sortumisvaaran takia.

- Voiko viralliselta reitiltä poistua?

- Net. Se ei ole mahdollista.

- Etkö voisi tehdä poikkeusta. Slovenialaismies maanitteli.

Oppaan otsalle ilmaantui lievä ryppy. -Se ei ole mahdollista.

Oli lounaan vuoro.

- Mistä tämä ruoka tulee? Austraalialaismies kysyi, silmäillen epäilevästi herkullista borssikeittoa lautasellaan.

- Se tuodaan Kiovasta. Opas vastasi ja lusikoi smetanaa keittoon. Hän jatkoi keskustelua kertoen tarinoita säteilystä ja sieniretkistä suojavyöhykkeellä.

- Poimitko sinä täältä sieniä? Eikö juuri niitä pitäisi välttää syömästä, jos alueella on säteilylaskeumaa. Sienet varastoivat ja rikastavat maaperässä olevia radionuklideja. Amerikkalainen pariskunta kauhisteli.

- Kerään ne saastumattomalta alueelta, tiedän että ne ovat puhtaita. Ei ongelmaa.

Huoneeseen laskeutui hetken hiljaisuus, vain lusikoiden kalahtelu lautasta vasten rikkoi sen.

Lounaan jälkeen siirryttiin parhaat päivät nähneen maastoauton kyytiin.

- Työvuoroni kestää viiteen. Kahtakymmentä yli viisi alkaa jalkapallo. Aleksijevitsh huomautti noustessaan kyytiin.

-Kuulostaa hyvältä. Slovenialaismies vastasi.

Matkaa jatkettiin. Pian saavuttiin yhdelle suljetun alueen lukuisista tarkistuspisteistä.

Nikolai avasi ikkunan ja työnsi lupapaperit ulkona vartioivalle miehelle.

Matka jatkui kohti evakuoitua aavekaupunkia. Avoimesta ikkunasta tulvi autoon lämmintä ja tuoksuvaa kesäilmaa.

Mikko, joka oli lähtenyt matkalle mielenkiinnosta suljettua vyöhykettä kohtaan, katseli ajatuksiinsa vaipuneena maisemia. Tietä reunusti kukkien meri. Tiiviit puskaat ja puut piilottivat taakseen kerrostaloja ja muita rakennuksia. Aavekaupunkiin saavuttaessa näkymän avartui ja hylätyt rakennukset ympäröivät kaupunkiin saapuvat. Nikolai pysäytti auton sivukadulle. Kaupunki oli aavemaisen hiljainen, edes linnun laulu ei kuulunut. Mikko yritti kuvitella millainen kaupunki oli ollut silloin kun suuresta katastrofista ei ollut vielä tapahtunut. Se oli vaikeaa. Kaupungin aavemainen hiljaisuus teki miltei kuuroksi. Aleksijevitsh kulki edellä tiiliskiven kokoinen geigermittari kädessään.

- Älkää astuko ruoholle tai sammaleelle. Hän huomautti.

- Miksi? Slovenialaismies kysyi.

- Säteilyä. Opas vastasi lyhyesti.

Mikko katseli ympärilleen. Luonto oli vallannut täällä tilaa itselleen. Puut ja pensaat huojuivat kesätuulessa rappeutuvien rakennusten katoilla ja seiniltä, joista betoni oli halkeillut kasvoi niittykasveja. Mielenkiintoista, mihin kasvit juurruttivat itsensä, kun kukaan ei ollut niitä enää kitkemässä. Kaikessa karmeudessaan ja kärsimyksestä huolimatta, joka oli kaupunkia kohdannut Tsernobylin ydinvoimalan neljännen reaktorin poksahdettua neljännesvuosisata sitten, oli jotain riemukasta ja lohduttavaa. Elämä kukoisti täällä, se kasvoi kärsimyksestä.

Silti Mikko tunsi lievää pahoinvointia ja inhoa tapahtuneesta, joka oli vääristänyt kilometrien säteellä ympäristöä luonnottomalla tavalla. Tämä viheriöivä suojavyöhyke oli hyvin erilainen ja ainutlaatuinen verrattuna mihinkään muuhun kasvikeitaaseen maailmassa. Se oli syntynyt väkivaltaisesti, ihmisen inhimillisen erehdyksen seurauksena. Se oli keinotekoinen. Astellessaan täällä jumalan hylkäämällä vyöhykkeellä geigermittarin varoittavan piipityksen tahdittamana, jostain mielen sopukoista Mikon mieleen tulvivat yllättäen Ilmestyskirjan säkeet: ”Kolmas enkeli puhalsi torveen ja silloin putosi taivaalta suuri, soihtuna palava tähti ja maahan pudotessaan se täytti kolmanneksen virrasta ja vesien lähteistä. Tähden nimi oli koiruoho. Kolmannes vesistä muuttui karvaaksi kuin koiruoho ja monet ihmiset kuolivat vedestä, koska se oli tullut myrkylliseksi.” Koiruoho oli venäjäksi tsernobyl. Mikko muisti.
 


Eettinen oodi






                          
Oi, valo joka loistat matalalta,

kirkkaana

kaiken kurjuuden yläpuolella

paljastat säteilläsi päivän,

jossa ahneus

tuhoaa

maailman.



Oi, pehmeä valo,

loistat kuultavana

kullaten

maiseman.

Et kykene hyvään etkä pahaan.

Ihminen kykenee.

Hän kaikessa viisaudessaan

on asettanut

Itsensä

Jumalan asemaan.





Syviä mietteitä



Mies istui puiston penkillä keskiyöllä, lukemassa sanomalehteä tähtien valossa. Niin hän oli tehnyt aina. Hän rakasti avaruuden syvää valoa ja hiljaisuutta.
Lehden luettuaan mies jäi istumaan puistoon. Hän katseli avaruuden hiljaista liikettä ja pohdiskeli mietteissään lukemaansa. Tähtitaivaan kirkkaus. Tähdet olivat kuin kirjaimia, jotka yrittivät muodostaa sanoja ja joiden avulla mielessä kytevät kysymykset voisivat saada vastauksen.
Miestä olivat aina pohdittaneet kysymykset maailmankaikkeudesta, sen synnystä, mustista aukoista ja toisista maailmoista. Mies piirteli mielessään monimutkaisia kuvioita aurinkokunnasta ja yritti löytää mieleltä salattuun kysymykseen vastauksen.
Avaruuden järjestys, miten planeetat kiersivät omilla kehillään toinen toisiaan. Näiden ajattelu rauhoitti mieltä, joka oli jälleen kerran järkkynyt miehen luettua lehdestä maailmassa vallitsevasta kaaoksesta. Sotia, murhia, raakuutta, ahneutta, vallanhimoa, joka oli kuin liaani, katala loikero, joka sulautui salakavalasti käärmeen lailla aseen ympärille ja sai ihmisen hävittämään kaiken kauniin ja järkyttämään luonnon järjestystä.
Tähtitaivaan kirkkautta tuijottaessaan mies mietti, mikä sai ihmisen himoitsemaan paikkaa luomakunnan Jumalana. Asettumaan valtiaan osaan. Mies vajosi synkkiin ajatuksiin.
Aamu valkeni kirkkaana taivaanrannasta. Aforismin sanat tulivat miehen mieleen: "Mitä synkempi yö, sitä kauniimpi aamu".

Mennyt liikkuu ullakolla





                                                       Mennyt liikkuu ullakolla,
                                                       askelissa niin monen, erilaisen ihmisen muistot
           
                                                      Ovat asettuneet taloksi,
                                                      vanhat työkalut, tavarat,
                                                            sanotut sanat ja tunteet.
                                                      Kuka mitenkin taloon
                                                      kulkeutuneet.

Sielu puhuu ajattomuuden kielellä






 
                                              Olen etsinyt Jumalani kasvoja
                                              tähtikirkkaasta yöstä,
                                                            järven peilistä
                                             
                                             Kuunnellut hiljaisuuden kuisketta
                                                avaruuden äärettömyydessä
                                            Sielu puhuu ajattomuuden kielellä.
   
     

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Huvimaja



Avaan mökin ikkunan. Raikas kesätuuli puhaltaa sisälle tupaan, liikuttaa kesän kunniaksi ikkunaan ripustamiani pitsiverhoja. Päivä on hieno. Päätän lähteä järvelle, helteestä tuskastunut olotilani ehkä helpottuu.


Airot rikkovat tyynen vedenpinnan. Ilma on muuttunut kylmäksi ja sisään hengittäessäni tunnen, kuinka se viiltävää keuhkoja kuin lasi. Näen luonnon lakastuvan ja huomaan ohuen lumen peittävän maata. Molemmilla puolillani on rantaa. Siellä ei vaikuta olevan asutusta.

Kaikki tapahtuu niin äkkiä. En voi ymmärtää mitä oikein on tapahtunut? Kun lähdin järvelle, oli kesä ja Juhannus. Ylläni on pelkkä kesämekko. En osannut varautua talven tuloon, mutta kylmettymistä suurempi huolenaiheeni on nyt järven jäätyminen.

Aurinko paistaa yhä, on ilta. Sen matalalta tuleva valo on kuultavaa ja kylmää. Aikaa on siis kulunut. Muistan lähteneeni keskipäivällä matkaan. Alastomien koivujen rungot näyttävät läpikuultavilta. Ilma on kirkas, vesi vaikuttaa kevyeltä, airojen noustessa ja laskiessa sen pinnalla. Maisema on kaunis ja satumainen. Mielelläni jäisin katselemaan ympäröivää kauneutta, joka puhuttelee sieluani, mutta minun täytyy kiirehtää, matkaa on vielä jäljellä.
Soudan syviä vetoja ja liukuen etenen järvensalmea pitkin. Vedessä on näky toisesta maailmasta, se on käänteinen kuva tästä todellisuudesta. Taivaan värien loistelias helke tanssii sen harmaassa teräksen pinnassa. Tunnen houkutusta kastautua tuossa sielua puhdistavassa kirkkaudessa.

Yllättäen näen saaren. Se ei ole mikään suuri, juuri ja juuri sille mahtuu pyöreä huvimaja, jonka joku on rakentanut. Muutama koivu ja kitukasvuinen kuusi
kasvaa sen seurana. Ohjaan veneeni kohti saaren kivikkoista rantaan. Minun on pakko pysähtyä! En ehkä enää matkaa näin kauas tai voi olla, että en löydä etsimääni.

Veneen pohja karahtaa kiviin. Nostan airot ylös ja nousen seisomaan hypätäkseni maihin. Varovasti liukkailla kivillä edeten saavutan tukevan maan jalkojeni alla. Otan tukea kädelläni koivun alastomista oksista. Vaivaloisesti, mutta päättäväisesti astelen huvimajaa kohti. Enää en luovuta!

Painan kädelläni vanhan ja ruostuneen messinkisen ovenkahvan alas. Huvimajan ovi on
lukitsematta. Avaan oven hitaasti ja varoen, kuin peläten sen tippuvan saranoiltaan.
Vastaan tulvahtaa ummehtunut ja vanhan haju.
Astun peremmälle majaan. Vanhat höyläämättömästä lankusta olevat lattiat narahtavat ja
taipuvat askelteni painosta. Tarkastelen rakennusta hitaasti ja kiirehtimättä. Tiedän että minulla on kiire, kuulen veden helisevän jäätyessään, mutta haluan hetkenaikaa viipyä täällä. Huomaan ikkunoiden olevan puhallettua lasia. Seuraan sormea kuljettaen niiden valumia ja kuplia. Noiden ikkunoiden läpi katsoessa maailma ei näytä samalta.

Rakastun päistikkaa vanhaa rakennukseen, joka sijaitsee hylättyä keskellä järven yksinäisyyttä. Näen siinä jotain itseäni. Teen suinpäin päätöksen muuttaa asumaan saareen. Miksi turhaa kiirehdin, kun voin tehdä majasta kodin. Muistan samassa, veneeni jäi sitomatta rientäessäni katsomaan huvimajaa.

Äkkiä huomaan kuinka väsynyt olen. Haluan käydä levolle ja menetän kiinnostuksen jatkaa matkaa. Käyn lattialle makaamaan polvet vatsaa vasten käpertyen. Suljen silmäni ja kuuntelen kuinka ulkona kylmentyvä ilma rätisee ja paukkuu. Järvi valittaa, se ulvoo ja huokailee aivan kuin jäätyminen tekisi kipeää.

Huvimajan sisällä ikkunat huurtuvat hengityksestäni. Seuraan jääkukkien hidasta muodostumista. On hirveän kylmä, mutta sitten, huomaan kuinka kylmä, nälkä ja vilun tunteet katoavat. Sen jälkeen häviävät sisäiset tunteet, kiire, ahdistus ja pelko, että en ehdi ajoissa perille. Suljen silmäni ja keskityn kuuntelemaan miten tyhjyys kiertyy spiraalina ympärille. Nukahdan se helievään sointiin.


Uni



Maisema on maalattu oranssinkeltaisin sävyin.

Auriko paistaa matalalta, järveltäpäin ja valo on kirkasta. Luonnon tummista ja syvistä väreistä päättelen, että on myöhäinen kesä tai syksy. On ilta ja minulla on kiire, mökki täytyy laittaa talviteloille.

Lahdenpohjukassa, järven rannalla juoksee ja leikkii lauma lapsia. Keitä he ovat? Ei täällä ole ollut lapsia. Kaiho herää heitä katsellessa ja muistellessani yksinäistä lapsuuttani, miten onnellinen olisin ollut, jos lapset olisivat olleet silloin täällä.

Lasten nauru helisee, erikoisella tapaa mielikuvituksellisessa maisemassa. Vaaleanpunaiset pilvet taivaalla ovat kevyitä ja vaahtomaisia hattarapalloja. Tunnelma on kaihoisa ja samalla odottava. Tämä kaikki on kuin satua. En ole varma olenko minäkään aikuinen vai lapsi.

Haluan liittyä lasten seuraan, nauraa ja leikkiä heidän kanssaan, mutta lapset ovat poissa. Heidän äänensä ovat vaimenneet. Lähtivät kotiin, ajattelen ja jatkan askareideni parissa.


Vielä viimeiseksi ennen lähtöäni kuljen rantaan hyvästelläkseni rakkaan järvimaiseman. Kesän ja talven kummallinen ristiriita on läsnä tunnelmassa. Tiedän, että kylmä tulee millä hetkellä hyvänsä ja siksi minulla on niin kiire. Maailma jäätyy kirkkaaksi lasiksi ja silloin olen saarroksissa lasipallon sisällä. Vielä mikään luonnossa ei viittaa talven tuloon. Ilma on lämmin ja lehdetkin ovat puissa. Lapset olivat pukeutuneet mekkoihin ja lyhyisiin t-paitoihin. Ehkä minä sittenkin ehdin hetkeksi nauttia kauniista illasta. Kapuan puisen laiturin päälle istumaan. Se on loivan nurmikkoisen rinteen yläpäässä ja työntäessäni vauhtia, lauttani rullaa nurmea pitkin veteen liukuen. Käyn pitkäkseni laiturille ja annan itselleni luvan rauhassa ihailla sadunomaista maisemaa. Tuskin tällaista hetkeä enää tulee. Lautta lipuu keskemmälle järveä ja sen lämmin puupinta tuntuu kehoani vasten miellyttävältä. Ajattelen hymyillen, tähän hetkeen voisin jäädä ainaiseksi.

Metsän rajasta, naapurin puolelta kohoaa ilmaan outo teltta. Se on kauniin värinen, puna-, valko-, vihreäkirjava sirkusteltta. Teltan liepeistä roikkuu naruja ja niissä kiinni itseään pitelevät tutut lapset. Kuulen heidän iloisen naurunsa, kun he lentävät ylitseni kauemmas järvenselälle. Lapset näyttävät kirkasta taivasta vasten piirroshahmoilta. Mietin katsellessani heitä, miten teltta pysyy ilmassa? Tuulen voimallako pelkästään? Eikö lapsia pelota, että matka saattaa katketa keskellä järvenselkää? Samassa huomaan, että teltan katossa on pieni kaasuhana, teltta onkin kuumailmapallo!

Lapset häviävät näköpiiristäni.

Lauttani on lipunut kauas järvenselälle. Katselen tyynesti maisemia ja ihailen peilityyntä vettä. Miten kirkasta se on! Samassa huomaan oudon rannan. Laitumen, jossa kasvaa pitkää villiheinää ja matalampaa vihreää nurmikkoa. Ei täällä ole tuollaista rantaa? Järvimaisema on muuten melko tuttu, välimatkat ovat jotenkin erilaiset. Lauttani lipuu lähemmäksi ja huomaan, että lasten teltta lojuu hylättynä rantavedessä. Samassa, kun oma lauttani töyssähtää rantaan, huomaan, että se onkin keltainen kumivene. Ryömin rannalle. Olen kovin väsynyt. Jään makaamaan miellyttävälle nurmelle. Vaikka laidun ja sen takana oleva tiheä kuusimetsä näyttää vieraalta tiedän, että paikka on minulle tuttu. Olen Tapionrannassa. Täällä olen käynyt lukemattomia kertoja ja suuret kuuset ovat lapsuuteni kotimetsästä. Laitumella on hevosia. Olen käynyt täällä silittämässä valkoista hevosta. Mielessäni häilähtää ajatus, että hevoset ovat pelkää mielikuvitusta. En anna periksi, kuvittelen hevoset vaikka! Samassa huomaan koivujen takana aitauksen. Nousen ylös. Suuntaan kulkuni kohti aitausta. Tänään voisin ratsastaa valkoisella hevosella.

Harmaa aave





                           Harmaa aave metsän varjoissa.
                           Varoen kohtaamasta. Uteliaana tarkkaillen.
                           Sieluni on yksinäisen suden.
                           Villinä ja vapaana se kulkee erämaassa.










Nuori koivu

















                                Rannan koivu oli päättänyt antaa periksi.
                                Taipuisat oksat vasten järveä lepäsi.
    
                                Mistä se oli elämälle mielensä pahoittanut?
                                       Nuori vielä.
                                Kaunis, vaalea puun neito kurkisti veden alisiin.