sunnuntai 28. elokuuta 2016

Huvimaja



Avaan mökin ikkunan. Raikas kesätuuli puhaltaa sisälle tupaan, liikuttaa kesän kunniaksi ikkunaan ripustamiani pitsiverhoja. Päivä on hieno. Päätän lähteä järvelle, helteestä tuskastunut olotilani ehkä helpottuu.


Airot rikkovat tyynen vedenpinnan. Ilma on muuttunut kylmäksi ja sisään hengittäessäni tunnen, kuinka se viiltävää keuhkoja kuin lasi. Näen luonnon lakastuvan ja huomaan ohuen lumen peittävän maata. Molemmilla puolillani on rantaa. Siellä ei vaikuta olevan asutusta.

Kaikki tapahtuu niin äkkiä. En voi ymmärtää mitä oikein on tapahtunut? Kun lähdin järvelle, oli kesä ja Juhannus. Ylläni on pelkkä kesämekko. En osannut varautua talven tuloon, mutta kylmettymistä suurempi huolenaiheeni on nyt järven jäätyminen.

Aurinko paistaa yhä, on ilta. Sen matalalta tuleva valo on kuultavaa ja kylmää. Aikaa on siis kulunut. Muistan lähteneeni keskipäivällä matkaan. Alastomien koivujen rungot näyttävät läpikuultavilta. Ilma on kirkas, vesi vaikuttaa kevyeltä, airojen noustessa ja laskiessa sen pinnalla. Maisema on kaunis ja satumainen. Mielelläni jäisin katselemaan ympäröivää kauneutta, joka puhuttelee sieluani, mutta minun täytyy kiirehtää, matkaa on vielä jäljellä.
Soudan syviä vetoja ja liukuen etenen järvensalmea pitkin. Vedessä on näky toisesta maailmasta, se on käänteinen kuva tästä todellisuudesta. Taivaan värien loistelias helke tanssii sen harmaassa teräksen pinnassa. Tunnen houkutusta kastautua tuossa sielua puhdistavassa kirkkaudessa.

Yllättäen näen saaren. Se ei ole mikään suuri, juuri ja juuri sille mahtuu pyöreä huvimaja, jonka joku on rakentanut. Muutama koivu ja kitukasvuinen kuusi
kasvaa sen seurana. Ohjaan veneeni kohti saaren kivikkoista rantaan. Minun on pakko pysähtyä! En ehkä enää matkaa näin kauas tai voi olla, että en löydä etsimääni.

Veneen pohja karahtaa kiviin. Nostan airot ylös ja nousen seisomaan hypätäkseni maihin. Varovasti liukkailla kivillä edeten saavutan tukevan maan jalkojeni alla. Otan tukea kädelläni koivun alastomista oksista. Vaivaloisesti, mutta päättäväisesti astelen huvimajaa kohti. Enää en luovuta!

Painan kädelläni vanhan ja ruostuneen messinkisen ovenkahvan alas. Huvimajan ovi on
lukitsematta. Avaan oven hitaasti ja varoen, kuin peläten sen tippuvan saranoiltaan.
Vastaan tulvahtaa ummehtunut ja vanhan haju.
Astun peremmälle majaan. Vanhat höyläämättömästä lankusta olevat lattiat narahtavat ja
taipuvat askelteni painosta. Tarkastelen rakennusta hitaasti ja kiirehtimättä. Tiedän että minulla on kiire, kuulen veden helisevän jäätyessään, mutta haluan hetkenaikaa viipyä täällä. Huomaan ikkunoiden olevan puhallettua lasia. Seuraan sormea kuljettaen niiden valumia ja kuplia. Noiden ikkunoiden läpi katsoessa maailma ei näytä samalta.

Rakastun päistikkaa vanhaa rakennukseen, joka sijaitsee hylättyä keskellä järven yksinäisyyttä. Näen siinä jotain itseäni. Teen suinpäin päätöksen muuttaa asumaan saareen. Miksi turhaa kiirehdin, kun voin tehdä majasta kodin. Muistan samassa, veneeni jäi sitomatta rientäessäni katsomaan huvimajaa.

Äkkiä huomaan kuinka väsynyt olen. Haluan käydä levolle ja menetän kiinnostuksen jatkaa matkaa. Käyn lattialle makaamaan polvet vatsaa vasten käpertyen. Suljen silmäni ja kuuntelen kuinka ulkona kylmentyvä ilma rätisee ja paukkuu. Järvi valittaa, se ulvoo ja huokailee aivan kuin jäätyminen tekisi kipeää.

Huvimajan sisällä ikkunat huurtuvat hengityksestäni. Seuraan jääkukkien hidasta muodostumista. On hirveän kylmä, mutta sitten, huomaan kuinka kylmä, nälkä ja vilun tunteet katoavat. Sen jälkeen häviävät sisäiset tunteet, kiire, ahdistus ja pelko, että en ehdi ajoissa perille. Suljen silmäni ja keskityn kuuntelemaan miten tyhjyys kiertyy spiraalina ympärille. Nukahdan se helievään sointiin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti