Koiruohon kaupunki

-Dobro pozhalovat! Hyvää matkaa! Toivotti armeijan univormuun pukeutunut vartiomies. Karamellin värinen puomi nousi ja matka suljetulle suojavyöhykkeelle alkoi. Autossa vallitsi hiljaisuus, vain moottorin tasainen hyrinä Nikolain raskaan kaasujalan alla.

Matkan ensimmäinen pysähdyspaikka oli Tsernobyl kaupunki, joka vilisi elämää. Autoja ja ihmisiä armeijan univormuissa pyöri joka puolella. Ilman sotilasasuisia miehiä ja kaikkialla risteileviä vesi- ja lämpöputkia, kaupunki olisi saattanut olla mikä tahansa neuvostoaikainen rähjäinen kylä, vilisten vanhoja mummoja ja kulkukoiria. Kylässä toimi bensa-asema, kauppa, kahvila-baari ja posti, jonka seinässä oli pieni kello ja säteilytason mittari.

Nikolai pysäytti auton matalan keltaisen toimistorakennuksen eteen. Portailla seisoi sotilasasuinen, nuori pystytukkainen mies. Mies nyökkäsi maastoautosta ulos kapuavalle ryhmälle jäykästi.

-Welcome, my name is Aleksijevitsh. Olen matkaoppaanne. Ensin käymme läpi matkareitin. Hän jatkoi puutteisella englannilla, vahvasti murtaen. Tarkkaa kuunnellen hänen puheestaan sai selvän. Mies teki eleen, jolla hän pyysi seuruetta tulemaan perässään rakennukseen sisälle.

Huone jonne saavuttiin oli avara. Sen seinillä oli topografikarttoja, taulukoita ja valokuvia. Huoneen keskellä oli vankkarakenteinen puupöytä ja liuta tuoleja. Seurueen istuuduttua, opas otti nurkasta karttakepin ja alkoi värittömästi käydä matkareittiä ja kaavioita lävitse. -Kysymyksiä? Hän lopetti luentonsa.

Vaalea, keski-ikäinen slovenialaismies puhkesi puhumaan. Hän kyseli paljon.

- Miten paljon kierroksen alueella on säteilyä?

- Reitti on täysin turvallinen, tällä alueella ei esiinny alfasäteilyä. Opas vakuutti.

- Voimmeko käydä rakennusten sisällä.

- Net. Rakennuksiin ei saa mennä sisälle sortumisvaaran takia.

- Voiko viralliselta reitiltä poistua?

- Net. Se ei ole mahdollista.

- Etkö voisi tehdä poikkeusta. Slovenialaismies maanitteli.

Oppaan otsalle ilmaantui lievä ryppy. -Se ei ole mahdollista.

Oli lounaan vuoro.

- Mistä tämä ruoka tulee? Austraalialaismies kysyi, silmäillen epäilevästi herkullista borssikeittoa lautasellaan.

- Se tuodaan Kiovasta. Opas vastasi ja lusikoi smetanaa keittoon. Hän jatkoi keskustelua kertoen tarinoita säteilystä ja sieniretkistä suojavyöhykkeellä.

- Poimitko sinä täältä sieniä? Eikö juuri niitä pitäisi välttää syömästä, jos alueella on säteilylaskeumaa. Sienet varastoivat ja rikastavat maaperässä olevia radionuklideja. Amerikkalainen pariskunta kauhisteli.

- Kerään ne saastumattomalta alueelta, tiedän että ne ovat puhtaita. Ei ongelmaa.

Huoneeseen laskeutui hetken hiljaisuus, vain lusikoiden kalahtelu lautasta vasten rikkoi sen.

Lounaan jälkeen siirryttiin parhaat päivät nähneen maastoauton kyytiin.

- Työvuoroni kestää viiteen. Kahtakymmentä yli viisi alkaa jalkapallo. Aleksijevitsh huomautti noustessaan kyytiin.

-Kuulostaa hyvältä. Slovenialaismies vastasi.

Matkaa jatkettiin. Pian saavuttiin yhdelle suljetun alueen lukuisista tarkistuspisteistä.

Nikolai avasi ikkunan ja työnsi lupapaperit ulkona vartioivalle miehelle.

Matka jatkui kohti evakuoitua aavekaupunkia. Avoimesta ikkunasta tulvi autoon lämmintä ja tuoksuvaa kesäilmaa.

Mikko, joka oli lähtenyt matkalle mielenkiinnosta suljettua vyöhykettä kohtaan, katseli ajatuksiinsa vaipuneena maisemia. Tietä reunusti kukkien meri. Tiiviit puskaat ja puut piilottivat taakseen kerrostaloja ja muita rakennuksia. Aavekaupunkiin saavuttaessa näkymän avartui ja hylätyt rakennukset ympäröivät kaupunkiin saapuvat. Nikolai pysäytti auton sivukadulle. Kaupunki oli aavemaisen hiljainen, edes linnun laulu ei kuulunut. Mikko yritti kuvitella millainen kaupunki oli ollut silloin kun suuresta katastrofista ei ollut vielä tapahtunut. Se oli vaikeaa. Kaupungin aavemainen hiljaisuus teki miltei kuuroksi. Aleksijevitsh kulki edellä tiiliskiven kokoinen geigermittari kädessään.

- Älkää astuko ruoholle tai sammaleelle. Hän huomautti.

- Miksi? Slovenialaismies kysyi.

- Säteilyä. Opas vastasi lyhyesti.

Mikko katseli ympärilleen. Luonto oli vallannut täällä tilaa itselleen. Puut ja pensaat huojuivat kesätuulessa rappeutuvien rakennusten katoilla ja seiniltä, joista betoni oli halkeillut kasvoi niittykasveja. Mielenkiintoista, mihin kasvit juurruttivat itsensä, kun kukaan ei ollut niitä enää kitkemässä. Kaikessa karmeudessaan ja kärsimyksestä huolimatta, joka oli kaupunkia kohdannut Tsernobylin ydinvoimalan neljännen reaktorin poksahdettua neljännesvuosisata sitten, oli jotain riemukasta ja lohduttavaa. Elämä kukoisti täällä, se kasvoi kärsimyksestä.

Silti Mikko tunsi lievää pahoinvointia ja inhoa tapahtuneesta, joka oli vääristänyt kilometrien säteellä ympäristöä luonnottomalla tavalla. Tämä viheriöivä suojavyöhyke oli hyvin erilainen ja ainutlaatuinen verrattuna mihinkään muuhun kasvikeitaaseen maailmassa. Se oli syntynyt väkivaltaisesti, ihmisen inhimillisen erehdyksen seurauksena. Se oli keinotekoinen. Astellessaan täällä jumalan hylkäämällä vyöhykkeellä geigermittarin varoittavan piipityksen tahdittamana, jostain mielen sopukoista Mikon mieleen tulvivat yllättäen Ilmestyskirjan säkeet: ”Kolmas enkeli puhalsi torveen ja silloin putosi taivaalta suuri, soihtuna palava tähti ja maahan pudotessaan se täytti kolmanneksen virrasta ja vesien lähteistä. Tähden nimi oli koiruoho. Kolmannes vesistä muuttui karvaaksi kuin koiruoho ja monet ihmiset kuolivat vedestä, koska se oli tullut myrkylliseksi.” Koiruoho oli venäjäksi tsernobyl. Mikko muisti.