Uni

Maisema on maalattu oranssinkeltaisin sävyin.

Auriko paistaa matalalta, järveltäpäin ja valo on kirkasta. Luonnon tummista ja syvistä väreistä päättelen, että on myöhäinen kesä tai syksy. On ilta ja minulla on kiire, mökki täytyy laittaa talviteloille.

Lahdenpohjukassa, järven rannalla juoksee ja leikkii lauma lapsia. Keitä he ovat? Ei täällä ole ollut lapsia. Kaiho herää heitä katsellessa ja muistellessani yksinäistä lapsuuttani, miten onnellinen olisin ollut, jos lapset olisivat olleet silloin täällä.

Lasten nauru helisee, erikoisella tapaa mielikuvituksellisessa maisemassa. Vaaleanpunaiset pilvet taivaalla ovat kevyitä ja vaahtomaisia hattarapalloja. Tunnelma on kaihoisa ja samalla odottava. Tämä kaikki on kuin satua. En ole varma olenko minäkään aikuinen vai lapsi.

Haluan liittyä lasten seuraan, nauraa ja leikkiä heidän kanssaan, mutta lapset ovat poissa. Heidän äänensä ovat vaimenneet. Lähtivät kotiin, ajattelen ja jatkan askareideni parissa.

Vielä viimeiseksi ennen lähtöäni kuljen rantaan hyvästelläkseni rakkaan järvimaiseman. Kesän ja talven kummallinen ristiriita on läsnä tunnelmassa. Tiedän, että kylmä tulee millä hetkellä hyvänsä ja siksi minulla on niin kiire. Maailma jäätyy kirkkaaksi lasiksi ja silloin olen saarroksissa lasipallon sisällä. Vielä mikään luonnossa ei viittaa talven tuloon. Ilma on lämmin ja lehdetkin ovat puissa. Lapset olivat pukeutuneet mekkoihin ja lyhyisiin t-paitoihin. Ehkä minä sittenkin ehdin hetkeksi nauttia kauniista illasta. Kapuan puisen laiturin päälle istumaan. Se on loivan nurmikkoisen rinteen yläpäässä ja työntäessäni vauhtia, lauttani rullaa nurmea pitkin veteen liukuen. Käyn pitkäkseni laiturille ja annan itselleni luvan rauhassa ihailla sadunomaista maisemaa. Tuskin tällaista hetkeä enää tulee. Lautta lipuu keskemmälle järveä ja sen lämmin puupinta tuntuu kehoani vasten miellyttävältä. Ajattelen hymyillen, tähän hetkeen voisin jäädä ainaiseksi.

Metsän rajasta, naapurin puolelta kohoaa ilmaan outo teltta. Se on kauniin värinen, puna-, valko-, vihreäkirjava sirkusteltta. Teltan liepeistä roikkuu naruja ja niissä kiinni itseään pitelevät tutut lapset. Kuulen heidän iloisen naurunsa, kun he lentävät ylitseni kauemmas järvenselälle. Lapset näyttävät kirkasta taivasta vasten piirroshahmoilta. Mietin katsellessani heitä, miten teltta pysyy ilmassa? Tuulen voimallako pelkästään? Eikö lapsia pelota, että matka saattaa katketa keskellä järvenselkää? Samassa huomaan, että teltan katossa on pieni kaasuhana, teltta onkin kuumailmapallo!

Lapset häviävät näköpiiristäni.

Lauttani on lipunut kauas järvenselälle. Katselen tyynesti maisemia ja ihailen peilityyntä vettä. Miten kirkasta se on! Samassa huomaan oudon rannan. Laitumen, jossa kasvaa pitkää villiheinää ja matalampaa vihreää nurmikkoa. Ei täällä ole tuollaista rantaa? Järvimaisema on muuten melko tuttu, välimatkat ovat jotenkin erilaiset. Lauttani lipuu lähemmäksi ja huomaan, että lasten teltta lojuu hylättynä rantavedessä. Samassa, kun oma lauttani töyssähtää rantaan, huomaan, että se onkin keltainen kumivene. Ryömin rannalle. Olen kovin väsynyt. Jään makaamaan miellyttävälle nurmelle. Vaikka laidun ja sen takana oleva tiheä kuusimetsä näyttää vieraalta tiedän, että paikka on minulle tuttu. Olen Tapionrannassa. Täällä olen käynyt lukemattomia kertoja ja suuret kuuset ovat lapsuuteni kotimetsästä. Laitumella on hevosia. Olen käynyt täällä silittämässä valkoista hevosta. Mielessäni häilähtää ajatus, että hevoset ovat pelkää mielikuvitusta. En anna periksi, kuvittelen hevoset vaikka! Samassa huomaan koivujen takana aitauksen. Nousen ylös. Suuntaan kulkuni kohti aitausta. Tänään voisin ratsastaa valkoisella hevosella.