maanantai 7. marraskuuta 2016

Puhe vastenmieliselle henkilölle


Hyvä syntymäpäiväsankari, Helmi-Orvokki. Minulla on oikein suuri ilo toivottaa teille onnea. Mukavaa, joskin yllättävää, saada näin entisenä naapurina kutsu tähän juhlaan. Edustan koko naapurustoa. Saanen toivottaa heidänkin puolestaan onnellista loppuelämää.



Te vietätte juhlia täytettyänne pyöreät 60 vuotta. On tapana, että tällaisten pyöreiden vuosien juhlien yhteydessä muistellaan vähän yhteisiä vuosia. Kun katson teitä, mieleeni tulee monta sykähdyttävää ja rikasta muistoa, josta haluaisin mielelläni lausua sanasen yhteiselomme suloisuudesta. Asuimme naapureina melkein kaksikymmentä vuotta ja te kävitte persoonana meille kovin tutuiksi. Olitte ahkera järjestyksen ja kurin aktivisti, joka tunsi naapurin- ja koko lähiseudun asiat. Teidät muistetaan taloyhtiössämme hyvin, sillä teitä on itse asiassa mahdoton unohtaa. Yhteisten vuosien aikana saimme iloksemme lukea teidän taitavan kynänne tuotoksia päivälehden mielipidepalstalta. Varmasti edelleenkin harrastatte aktiivisena liikkujana luonnossa kulkemista? Monesti tapasimme teidät lähipuskassa lymyilemässä. Sosiaalisia suhteita naapureihin piditte kunnioitettavan aktiivisesti yllä postilaatikolla asioidessanne useita kertoja päivässä. Päivititte kuulumisianne pituutta kasvavana sairasluettelona ja rikkaalla mielikuvituksella, jokaiselle pahaa aavistamattomalle ohikulkijalle. Hallitsitte taidon puhua selän takana ja suurennella asioita kilometrikertaisesti. Lopulta naapurit alkoivat teidän tavoin kurkkia verhonraosta, milloin reitti postilaatikolle olisi mahdollisimman esteetön. Sen sijaan talkoissa ja yhteisissä illanvietoissa teitä ei näkynyt. Perästäpäin teistä kyllä kuului. Te rikastutitte naapuruston elämää vuosien ajan monella tapaa.

Toivotan oikein lämpimästi armorikkaita vuosia ja päätän puheeni tähän mielestäni teille hyvin sopivaan aforismiin: Ruukku tihkuu sitä mitä se sisältää.


Utopia yhteiskunnasta


Sinä perustit maan lujasti paikoilleen, horjumatta se pysyy ajasta aikaan. Alkumeri peitti maan kokonaan ja vedet lepäsivät vuorten yllä, mutta sinä käskit vesiä ja ne pakenivat äänesi jylinää. Vuoret kohosivat, laaksot vaipuivat kukin kohdalleen.

Vuoren rinteille sinä puhkaisit lähteet, vedet juoksevat puroina ja virtaavat laaksossa. Ne juottavat kaikki maan eläimet ja maa kantaa sinun töittesi hedelmää. Sinä kasvatat ruohon karjaa varten ja maan kasvit ihmisten viljeltäviksi, että hän saisi leipänsä maasta.


Psalmin 104 säkeet palautuvat mieleeni aihetta miettiessäni. Tarkemmin psalmia ajatellessani oivallan, että tässähän kerrotaan ainakin osittain ihanneyhteiskunnastani.


”Kukaan ei ole köyhä, kukaan ei kärsi hätää, vaikka kenelläkään ei ole mitään, he ovat kaikki rikkaita, sillä mikään ei tee ihmistä rikkaammaksi kuin iloinen, rauhallinen elämä ilman suruja ja huolia.” (Thomas More)


Thomas Moren ajatus kuvaa kuin sekin psalmin alkutilannetta, paratiisia. Kun maailmankaikkeus oli vasta syntymässä ja maa nuori, kukaan ei omistanut mitään, mutta silti kaikki olivat rikkaita, sillä elämä oli paratiisissa huoletonta. Vuorilta alas soliseva puro sammutti janon ja ravitsi maata, jonka hedelmistä Jumala soi eläinten ja ihmisten saavan leipänsä. Elämä oli rauhallista. Kiire oli tuntematon käsite. Kuten olivat myös nykyaikainen länsimainen kulutusajattelu, häikäilemätön taloudellinen kilpailu ja vihan voimat.


Sinä panit kuun jakamaan aikaa, ja auringon tietämään laskemisensa hetken. Sinä lähetät pimeyden, ja tulee yö. Kun aurinko nousee, ihminen lähtee askareidensa ääreen ja tekee työtään, kunnes on ilta. Kaikki luotusi tarkkaavat sinua, Herra, ja odottavat ruokaansa ajallaan. Sinä annat, ja jokainen saa osansa, avaat kätesi, ja kaikki tulevat ravituiksi.


Ihanneyhteiskunnassani palataan luontaistalouteen ja ihminen elää läheisessä suhteessa luontoon. Kaikille riittää työtä ja työ on mielekästä. Heikoimmista ja sairaista yhteiskunnan yksilöistä pidetään huoli. Kukaan ei joudu syrjäytetyksi, kärsimään hätää tai puutetta. Kukaan ei ole yksinäinen.

Ihanneyhteiskunnassani ahneus, kateus ja pahansuopuus ovat tuntemattomia käsitteitä. Utopiayhteiskunnassani ei riistetä toiselta, eikä ahnehdita itselle liikoja. Ihminen elää täydellisessä sopusoinnussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Kaikilla on samat mahdollisuudet ja sama yhteiskunnallinen asema. Ihmiset ovat empaattisia, ystävällisiä ja armollisia toisilleen.


Kun käännyt pois, ne hätääntyvät, kun otat niiltä elämän hengen, ne kuolevat ja palaavat maan tomuun. Kun lähetät henkesi, se luo uutta elämää, näin uudistat maan kasvot.


Alkutilanteessa ihminen eli paratiisissa, jossa vallitsi lapsenomainen viattomuus ja iankaikkinen autuus. Kuolevaisetkin olivat ikuisuuden puutarhassa kuolemattomia. Eedenissä ei tunnettu epätäydellisyyttä, eikä pahuutta. Ihminen eli sopusoinnussa Jumalan kanssa.

Mutta ihmisen ehtymätön jano tietää enemmän petti hänet. Käärme houkutteli Eevan ansaan tarjoten ihmiselle mahdollisuutta tulla Jumalan kaltaiseksi.

” Eeva otti hedelmän ja söi, ja antoi sen myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi. Silloin avautuivat heidän silmänsä.” (Kor.11:3;1. Tim.2:14)

Jumala rankaisi Aatamia ja Eevaa heidän tottelemattomuudestaan, tuomiten heidät raatamaan elantonsa maasta ja kärsimään kuoleman.


Ihminen menetti mahdollisuutensa elää paratiisissa, mutta raamatun mukaan meillä on onneksi toivoa. Ylösnousemuksen päivänä meidän kutsutaan takaisin Eedenin puutarhaan, jossa voimme jälleen elää onnellisina, ilman huolia ja vaivoja, kaikkien rakkaidemme kanssa.

Syksy



Ota vastaan palvelijasi ruumis... Veisu resonoi kirkon kaikuisassa tilassa. Tuohukset palavat muistopöydällä ja ikonostaasin edessä kirkkain liekein. Panihida jatkuu ja katseeni harhautuu ikkunasta ulos iltaan. Syksy on saapunut, huomaan. Kirkon pihalla oleva vaahtera on liekeissä. Maisema kiinnittää uudella tapaa huomioni. Kerrostalojen takana siintää Vesijärvi. Yllätyn, että se näkyy tänne. En ole koskaan aikaisemmin kiinnittänyt huomiota kaupunkiluontoon, sen kauneuteen. Kirkon salissa vallitsee rauhallinen ja juhlava tunnelma. ...Saata lepoon palvelijasi sielu... Kuoro jatkaa veisuaan. Huomioni kiinnittyy takaisin nuottikuviin. Ulkona luonto tekee hidasta kuolemaa.

Syksyssä on jotain runollista, joka puhuttelee taiteilijan sieluani.
Sateen ropistessa sammalvuoteella lepääville lehdille ja pisaroiden tanssiessa rantavedessä, mietin kuinka paljon syksy on vaikuttanut Sibeliuksen ja virolaisen säveltäjä Arvo Pärtin musiikkiin. Kummasakin kuulen luonnon soivan. Sibeliuksella oli vahva luontosuhde, hän haki innoituksen musiikkiinsa luonnosta. Arvo Pärt puolestaan on kuvannut itseään puistikkojen mieheksi. Hänet on helppo kuvitella seisoskelemassa luostarin puistossa kuuntelemassa hiljaisuutta.

Istun laiturilla ja katselen harmaiden pilvilauttojen lipumista sinisellä taivaalla. Veden lainehdinta on kuin hidastetussa elokuvassa. Sade tanssii rantavedessä tuhansien tuikkivien tähtien tavoin. Kuulen helinän, joka syntyy pisaroiden osuessa järven pintaan. Kunpa osaisin säveltää musiikiksi äänimaiseman, syksyisen luonnon konsertin. Nyt jään vain tallentamaan hetken muistiini, ehkä siitä syntyy maalaus, joka soi syksyn väreissä.