maanantai 7. marraskuuta 2016

Syksy



Ota vastaan palvelijasi ruumis... Veisu resonoi kirkon kaikuisassa tilassa. Tuohukset palavat muistopöydällä ja ikonostaasin edessä kirkkain liekein. Panihida jatkuu ja katseeni harhautuu ikkunasta ulos iltaan. Syksy on saapunut, huomaan. Kirkon pihalla oleva vaahtera on liekeissä. Maisema kiinnittää uudella tapaa huomioni. Kerrostalojen takana siintää Vesijärvi. Yllätyn, että se näkyy tänne. En ole koskaan aikaisemmin kiinnittänyt huomiota kaupunkiluontoon, sen kauneuteen. Kirkon salissa vallitsee rauhallinen ja juhlava tunnelma. ...Saata lepoon palvelijasi sielu... Kuoro jatkaa veisuaan. Huomioni kiinnittyy takaisin nuottikuviin. Ulkona luonto tekee hidasta kuolemaa.

Syksyssä on jotain runollista, joka puhuttelee taiteilijan sieluani.
Sateen ropistessa sammalvuoteella lepääville lehdille ja pisaroiden tanssiessa rantavedessä, mietin kuinka paljon syksy on vaikuttanut Sibeliuksen ja virolaisen säveltäjä Arvo Pärtin musiikkiin. Kummasakin kuulen luonnon soivan. Sibeliuksella oli vahva luontosuhde, hän haki innoituksen musiikkiinsa luonnosta. Arvo Pärt puolestaan on kuvannut itseään puistikkojen mieheksi. Hänet on helppo kuvitella seisoskelemassa luostarin puistossa kuuntelemassa hiljaisuutta.

Istun laiturilla ja katselen harmaiden pilvilauttojen lipumista sinisellä taivaalla. Veden lainehdinta on kuin hidastetussa elokuvassa. Sade tanssii rantavedessä tuhansien tuikkivien tähtien tavoin. Kuulen helinän, joka syntyy pisaroiden osuessa järven pintaan. Kunpa osaisin säveltää musiikiksi äänimaiseman, syksyisen luonnon konsertin. Nyt jään vain tallentamaan hetken muistiini, ehkä siitä syntyy maalaus, joka soi syksyn väreissä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti