torstai 15. joulukuuta 2016

Talvinen tarina 1

           
                                                                                                         1.

Ihmiset olivat jättäneet kesämökin talveksi tyhjilleen. Sen huoneissa vaelteli Hiljaisuus, joka kevyellä kosketuksellaan pyyhki Unohduksen karistelemaa pölyä valkoiseen lakanaan verhottujen huonekalujen pinnoilta. Hiljaisuus oli väritön ja puhumaton hahmo. Se asettui taloksi Unohduksen kanssa, kun talvi tuli ja ihmiset lähtivät kaupunkiin.

Luonnossa Syksy nakersi elämää ja imi itseensä kesän vehreyden. Puut varistivat lehtensä Syksyn talttahampaiden iskiessä niiden juuriin. Rusentuneiden lehtien seassa pikkueläimet juoksivat kiireellä, kilpaa ahkeroiden, talven alle varastoon ravintoa keräten, jotta ne selviäisivät pitkän, kylmä ja pimeän kauden yli kevääseen.
Hiljaisuus katseli luonnon väritöntä kuolemaa tunteettomana. Miten se mitään olisi voinut tunteakaan, ei sille kukaan ollut tunteita luonut. Se vain oli. Mykkä, huomaamaton olento.
Syyssade ropisi ulkona, kuolleilla lehdillä ja järven tyynessä peilissä soiden.


                                                               2.
Joen partaalla sijaitsi pieni talo, jonka asukki Hilma, oli rakentanut sen aivan itse.
Syksyllä Hilma ahkeroi, kuten muutkin luonnonvaraiset eläimet ja pikku olennot luontaisesti tekivät: keräsivät ison määrän ruokaa talven yli varastoon. Täynnä touhua Hilma purkitti keräämiään marjoja, kuusen- ja havunneulasia ja käpyjä ruokakomeron hyllylle. Kun keväällä herää talviunilta, olisi vatsassa kurniva nälkä, siksi varastoa oli hyvä olla runsaasti.
Hilma ei joutanut tarkkailemaan syksyn tuloa, joka vuosi se tuli. Kun pimeys ja talviset myrskyt saapuisivat, haparoisivat ovea ja etsivät mökin nurkkia tutkien aukkoa, josta pääsisi pujahtamaan sisään, olisi Hilma varautunut. Hän tilkkisi hyvin raot, lukitsi oven ja itse käpertyisi tyytyväisenä pesän lämpöiseen suojaan. Mutta nyt oli jo kiire, talvi tulisi aivan pian.

Eräänä päivänä Hilma huomasi muutoksen ilmassa. Maisemassa kaikki oli pysähtynyttä, kuin luonto odottaisi jonkin saapumista. Hilma nuuhkaisi mökkinsä oven raosta raikasta tuoksua.
”Talvi se on.” Hilma ajatteli ja sulki oven tiiviiseen säppiin.


Järven rannalla Hiljaisuus tarkkaili seutua. Talvi oli selkeästi tulossa. Kaukana taivaanrannassa kajasti hehkuva punerrus. Jos Hiljaisuus olisi ollut elävä olento, hänen hengityksessään olisi saattanut nähdä muutoksen ilman lämpötilassa. Mutta hengitys ei huurunnut, sillä Hiljaisuus oli aineeton olento.
Järven tyyni, teräksisen kirkas pinta jähmettyi hitaasti ohueen kuoreen. Jäätymisen äänet olivat heikkoja, mutta Hiljaisuuden ne saivat pakenemaan mökin rauhaan. Järven jäätyminen jatkui. Selältä päin liukui vinhaa vauhtia rantaa kohden valkoisten jäähevosten vetämät vaunut. Pakkasukon jäästä raskas olemus kalskahteli hänen saapuessa rantaan. Pakkasukko oli pitkästä matkasta väsynyt ja huomatessaan tyhjillään kyhjöttävän saunarakennuksen, se päätti levähtää hetken. Jäiset saappaat kolisten se asteli raskain askelin saunan portaat ylös kuistille ja nosti kätensä puiselle ovenkahvalle vääntäen samalla salpaa. Kitisten ovi antoi periksi ja raottui hämärään tilaan, jonne Pakkasukko hävisi. Uupuneena se rojahti huokaisten istumaan parveen johtaville portaille sukien jäistä partaansa.


Hämärtyvässä illassa Pakkasukon tytär Lumineito, vaelteli seudulla verhoten värittömän luonnon valkeaan verhoon. Taivaalta leijaili hitaasti haituvaa lunta.
Kuun kaartuvan ripsen noustessa taivaankannelle, kylmä valo sai maan pinnalle levitetyn valkean sametin hehkumaan ja puiden oksille keräksi käpertyneet lumilapset loistamaan kuin timantit.
Metsässä puut taipuivat nöyränä maata vasten raskaan lumivaipan alla. Talven myötä maisemaan asettuivat myös Unohdus ja Hiljaisuus.




                                                                      3.
Talvimyrskyt riepottelivat metsän puita ja tuisku puhalsi järven selätä lunta. Lumen alle hautautui pieni mökki, jonka asukas nukkui makoisasti vuoteessaan, keväästä uneksuen. Välillä Hilman nenä värisi, kuin aistien pakkasen paukkuvan nurkissa, mutta paksun peiton alla oli lämmin.
Eräänä yönä mökin lähellä oleva vanha puu antoi periksi juuriltaan.


Hilma hyppäsi ylös makuulta, kauhean ryskeen säikäyttämänä. Oli pimeää. Hilma ei nähnyt ensin mitään, mutta pelästyksestä toivuttuaan, hän ymmärsi tuijottavansa talonsa katon sijaan öistä tähtitaivasta. Hölmistyneenä Hilma katseli ympärilleen. ”Mitä oikein oli tapahtunut?”
Pimeään tottuneet silmät erottivat tuvan lattialla makaavan suuren puunrungon. –Mistä se siihen oli ilmestynyt? Kylmyys kietoi Hilman syleilyynsä ja väristen hän kietoi täkin suojakseen. Tuvan seinä oli sortunut. ”Voi mikä onnettomuus!” Hilma voivotteli. Talvella tuvan korjaaminen oli vaikeaa, sillä rakennusmateriaalina tarvittiin paljon sellaista, joka oli lumen ja jään alla piilossa. Hilma ei ollut mikään talveneläjä, hän nukkui aina pimeän vuodenajan ylitse. Tänä talvena unet olivat kuitenkin kaikonneet silmistä.
Hilma nousi vuoteelta ja tassutti pieneen keittiöön. Hän löysi pöydältä puoliksi poltetun kynttilän ja sytytti siihen liekin. Hento valo valaisi pimeän pirtin, sai varjot tanssimaan kummallisesti nurkissa. ”On pukeuduttava lämpimästi, ettei sairastu.” Komerosta Hilma löysi vanhan villaisen mekon ja takin. Jalkojen lämmikkeeksi löytyi villatossut ja huopikkaat. Unimyssy sai kelvata.
Hellan vieressä oli pino koivuhalkoja. Onneksi Hilma oli täyttänyt puukorin kevättä varten.
Kun tuli rätisi iloisesti uunissa ja Hilman kylmästä kohmettuneet raajat olivat nöyrtyneet, hän tarkasteli vihdoin tuhoja. ”Voi, voi minua onnetonta.” Hilma suri. ”Taloni on tyystin pilalla.” Seinän tilalla oli näkymä ulos pimeään metsään. ”Pakko tässä on jotain keksiä, en minä tännekään voi koko talveksi jäädä.”


Aamu eteni hitaasti valjeten. Hilma kääriytyi syvemmälle vällyihin ja likistyi hellaan ihan liki, kun kuuli Pakkasukon kalskeat askeleet mökkinsä nurkalla. Pakkasukko ei saanut huomata häntä, muuten hän jähmettyisi jääksi.
Tupaan tuli pakkasen myötä hyvin kylmä. Hehkuva hiillos ei jaksanut enää lämmittää. Hilman olisi ensitöikseen pakattava pieniin kärryihin kevääksi säilömänsä ravinto ja lämpimät peitteet ja etsittävä itselle tilapäinen kortteeri, jossa selviäisi talven yli. Touhukkuus valtasi Hilman mielen. Hilma muisti, että aivan lähellä sijaisi ihmisten asumus, jonka tiesi talvet olevan tyhjillään. Tai ei se tyhjä aivan ollut. Oli siellä Hiljaisuus ja Unohdus, kummallisia olentoja molemmat, mutta huomaamattomia. Niitä tuskin muuten huomasi kuin äänettömästä läsnäolosta. Hilmasta ne tuskin häiriintyisivät. Hilma ryhtyi heti toimeen.


Kärryt kitisivät. Se oli ainoa ääni talvisen metsän hiljaisuudessa. Hilma katseli uteliaana ympärilleen matkaa taittaessaan. Kaikki tuttu oli vinksahtanut eriskummallisesti päälaelleen. Vihreys oli poissa ja valkeus peitti maan. Maisema näytti jotenkin erilaiselta, se kuulostikin oudolta – tai ei kuulostanut, sillä kaikki äänet olivat poissa. Kulmikkaat muodot olivat pyöreitä. Lumi hohkasi kylmää, mutta se tuntui askelten tarpoessa koskemattomassa hangessa pehmeältä.
Hilma saapui kuormansa kanssa järven rantaan. Järvi oli... niin missä se oli? Valkoinen kerros peitti sitäkin, missä oli normaalisti vettä. Kummallinen hiljainen tunnelma lepäsi maisemassa. Hilmalla oli jotenkin epätodellinen olo. ”Missä kaikki se vesi oli? Piilossako ja aivan hiljaa tuon valkean lakanan alla?” Rannassa lumi oli laskostunut tuulen muovaamille taitoksille.
Siirtäessään katseensa, Hilma huomasi melkein saapuneensa perille. – Tuolla määränpää jo näkyi, talven saartama kesämökki. Se seisoi ryhdikkäänä, mutta kovin yksinäisenä lumisessa maisemassa. Siellä Hilman olisi hyvä asustaa ensikevääseen.



maanantai 12. joulukuuta 2016

Elina

Dixit
Yöllä oli satanut valkoinen lumi maahan. Se peitti samettiseen huntuunsa mäet ja notkelmat. Virtaava vesi erottui kaiken sen puhtauden keskeltä sysimustana. Maailma oli saanut taianomaisen valon.
Elina astui ulos tuvasta raikkaaseen pakkasilmaan, se nipisteli poskipäissä. Lämpö hävisi sulkeutuneen oven myötä. Nainen veti vanhaa huopatakkia tiiviimmin ylleen. ”Linnuille pitäisi laittaa lyhde” Elina ajatteli.
Lumi narskui huopatossujen alla, askelten suunnatessa kohti rantaa. Järvi oli jäässä nyt, mutta se ei haitannut, aavan valkean katselu rauhoitti mieltä, vei ajatukset muualle.
Mustat pilvet olivat varjostaneet Elinan mieltä kauan. Suru oli kuin vaate, joka takertui iholle. Sitä ei saanut pois, vaikka kuinka yritti. Menetetyn rakkauden muisto puristi rintaa. Elina muisti, kuinka oli joskus istunut pienen kaksionsa keittiössä vastapäätä rakastettuaan. Oli ollut myöhäinen syksy ja pimeää. Pöydän yläpuolella oli palannut lamppu, jonka kelmeä väri pitemminkin sammutti värien hehkun ja valon, kuin valaisi tilaa. Rakastetun kasvoille se loi syvät varjot. Elinaa se ei ollut haitannut, hän tuskin huomasi asiaa, katsellessaan haaveksien rakkaita kasvoja. Elina oli ollut naiivi. Hän oli uskonut tyhjiin sanoihin, antanut kerta toisensa jälkeen anteeksi, kun lupaukset olivat jääneet täyttämättä. Iloisena Elina oli ommellut valkeaa hääpukuaan. Hän ei ollut suostunut näkemään rakkansa naurussa ivaa, kun oli esitellyt aikaansaannostaan. Sitten rakkaus oli rusentunut kasaksi harmaata tuhkaa.
”Sitä en voinut hyväksyä, että ihmisestä tehdään pilkkaa loppuun saakka.” Elina ajatteli ääneen. Ihmiset puhuivat hänestä. Tuijottivat.
Suruunsa käpertyneenä Elina oli erottanut itsensä murheen piikkilangalla muusta maailmasta ja imenyt pettymyksen niin syvälle itseensä, ettei pystynyt luopumaan katkeruudestaan ja muistoistaan. Kaksion harmaat ja kalseat seinät olivat olleet turvapaikka, kunnes nekin olivat alkaneet ahdistaa Elinaa.

Elina kuunteli metsän huminaa ympärillään. Täällä sai hengittää vapaasti, hän oli kaiken ulottumattomissa. Järveltä tuuli hyinen viima, kylmä pureutui takin alle. Vastaus valkeni hitaasti Elinan mielessä.
Nainen kääntyi palatakseen. ”Niin se lyhde. Ja oravalle pähkinöitä suuren pihakoivun alle. Tupa pitäisi myös siivota, muutaman päivän päästä on Joulu.” Ahdistuksen musta seitti irrotti otettaan ja valo täytti mielen. Muutaman askeleen päästä Elina pysähtyi ja jäi tuijottamaan suurta rusakkoa. Eläin seisoi polulla hievahtamatta. Sieraimet väristen se käänsi päätään ja katsoi Elinaa silmiin. Elinasta tuntui kuin eläin olisi halunnut viestiä jotain, sitten hetki oli ohi ja jänis loikkasi syrjään, jatkaen menoaan metsään häviten.
Hymy karkasi Elinan huulilta, täällä tulisi olemaan hyvä asua.