maanantai 12. joulukuuta 2016

Elina

Dixit
Yöllä oli satanut valkoinen lumi maahan. Se peitti samettiseen huntuunsa mäet ja notkelmat. Virtaava vesi erottui kaiken sen puhtauden keskeltä sysimustana. Maailma oli saanut taianomaisen valon.
Elina astui ulos tuvasta raikkaaseen pakkasilmaan, se nipisteli poskipäissä. Lämpö hävisi sulkeutuneen oven myötä. Nainen veti vanhaa huopatakkia tiiviimmin ylleen. ”Linnuille pitäisi laittaa lyhde” Elina ajatteli.
Lumi narskui huopatossujen alla, askelten suunnatessa kohti rantaa. Järvi oli jäässä nyt, mutta se ei haitannut, aavan valkean katselu rauhoitti mieltä, vei ajatukset muualle.
Mustat pilvet olivat varjostaneet Elinan mieltä kauan. Suru oli kuin vaate, joka takertui iholle. Sitä ei saanut pois, vaikka kuinka yritti. Menetetyn rakkauden muisto puristi rintaa. Elina muisti, kuinka oli joskus istunut pienen kaksionsa keittiössä vastapäätä rakastettuaan. Oli ollut myöhäinen syksy ja pimeää. Pöydän yläpuolella oli palannut lamppu, jonka kelmeä väri pitemminkin sammutti värien hehkun ja valon, kuin valaisi tilaa. Rakastetun kasvoille se loi syvät varjot. Elinaa se ei ollut haitannut, hän tuskin huomasi asiaa, katsellessaan haaveksien rakkaita kasvoja. Elina oli ollut naiivi. Hän oli uskonut tyhjiin sanoihin, antanut kerta toisensa jälkeen anteeksi, kun lupaukset olivat jääneet täyttämättä. Iloisena Elina oli ommellut valkeaa hääpukuaan. Hän ei ollut suostunut näkemään rakkansa naurussa ivaa, kun oli esitellyt aikaansaannostaan. Sitten rakkaus oli rusentunut kasaksi harmaata tuhkaa.
”Sitä en voinut hyväksyä, että ihmisestä tehdään pilkkaa loppuun saakka.” Elina ajatteli ääneen. Ihmiset puhuivat hänestä. Tuijottivat.
Suruunsa käpertyneenä Elina oli erottanut itsensä murheen piikkilangalla muusta maailmasta ja imenyt pettymyksen niin syvälle itseensä, ettei pystynyt luopumaan katkeruudestaan ja muistoistaan. Kaksion harmaat ja kalseat seinät olivat olleet turvapaikka, kunnes nekin olivat alkaneet ahdistaa Elinaa.

Elina kuunteli metsän huminaa ympärillään. Täällä sai hengittää vapaasti, hän oli kaiken ulottumattomissa. Järveltä tuuli hyinen viima, kylmä pureutui takin alle. Vastaus valkeni hitaasti Elinan mielessä.
Nainen kääntyi palatakseen. ”Niin se lyhde. Ja oravalle pähkinöitä suuren pihakoivun alle. Tupa pitäisi myös siivota, muutaman päivän päästä on Joulu.” Ahdistuksen musta seitti irrotti otettaan ja valo täytti mielen. Muutaman askeleen päästä Elina pysähtyi ja jäi tuijottamaan suurta rusakkoa. Eläin seisoi polulla hievahtamatta. Sieraimet väristen se käänsi päätään ja katsoi Elinaa silmiin. Elinasta tuntui kuin eläin olisi halunnut viestiä jotain, sitten hetki oli ohi ja jänis loikkasi syrjään, jatkaen menoaan metsään häviten.
Hymy karkasi Elinan huulilta, täällä tulisi olemaan hyvä asua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti