Talvinen tarina 1

           

                                                                                                         1.

Ihmiset olivat jättäneet kesämökin talveksi tyhjilleen. Sen huoneissa vaelteli Hiljaisuus, joka kevyellä kosketuksellaan pyyhki Unohduksen karistelemaa pölyä valkoiseen lakanaan verhottujen huonekalujen pinnoilta. Hiljaisuus oli väritön ja puhumaton hahmo. Se asettui taloksi Unohduksen kanssa, kun talvi tuli ja ihmiset lähtivät kaupunkiin.

Luonnossa Syksy nakersi elämää ja imi itseensä kesän vehreyden. Puut varistivat lehtensä Syksyn talttahampaiden iskiessä niiden juuriin. Rusentuneiden lehtien seassa pikkueläimet juoksivat kiireellä, kilpaa ahkeroiden, talven alle varastoon ravintoa keräten, jotta ne selviäisivät pitkän, kylmä ja pimeän kauden yli kevääseen.

Hiljaisuus katseli luonnon väritöntä kuolemaa tunteettomana. Miten se mitään olisi voinut tunteakaan, ei sille kukaan ollut tunteita luonut. Se vain oli. Mykkä, huomaamaton olento.

Syyssade ropisi ulkona, kuolleilla lehdillä ja järven tyynessä peilissä soiden.

                                                               2.

Joen partaalla sijaitsi pieni talo, jonka asukki Hilma, oli rakentanut sen aivan itse.

Syksyllä Hilma ahkeroi, kuten muutkin luonnonvaraiset eläimet ja pikku olennot luontaisesti tekivät: keräsivät ison määrän ruokaa talven yli varastoon. Täynnä touhua Hilma purkitti keräämiään marjoja, kuusen- ja havunneulasia ja käpyjä ruokakomeron hyllylle. Kun keväällä herää talviunilta, olisi vatsassa kurniva nälkä, siksi varastoa oli hyvä olla runsaasti.

Hilma ei joutanut tarkkailemaan syksyn tuloa, joka vuosi se tuli. Kun pimeys ja talviset myrskyt saapuisivat, haparoisivat ovea ja etsivät mökin nurkkia tutkien aukkoa, josta pääsisi pujahtamaan sisään, olisi Hilma varautunut. Hän tilkkisi hyvin raot, lukitsi oven ja itse käpertyisi tyytyväisenä pesän lämpöiseen suojaan. Mutta nyt oli jo kiire, talvi tulisi aivan pian.

Eräänä päivänä Hilma huomasi muutoksen ilmassa. Maisemassa kaikki oli pysähtynyttä, kuin luonto odottaisi jonkin saapumista. Hilma nuuhkaisi mökkinsä oven raosta raikasta tuoksua.

”Talvi se on.” Hilma ajatteli ja sulki oven tiiviiseen säppiin.

Järven rannalla Hiljaisuus tarkkaili seutua. Talvi oli selkeästi tulossa. Kaukana taivaanrannassa kajasti hehkuva punerrus. Jos Hiljaisuus olisi ollut elävä olento, hänen hengityksessään olisi saattanut nähdä muutoksen ilman lämpötilassa. Mutta hengitys ei huurunnut, sillä Hiljaisuus oli aineeton olento.

Järven tyyni, teräksisen kirkas pinta jähmettyi hitaasti ohueen kuoreen. Jäätymisen äänet olivat heikkoja, mutta Hiljaisuuden ne saivat pakenemaan mökin rauhaan. Järven jäätyminen jatkui. Selältä päin liukui vinhaa vauhtia rantaa kohden valkoisten jäähevosten vetämät vaunut. Pakkasukon jäästä raskas olemus kalskahteli hänen saapuessa rantaan. Pakkasukko oli pitkästä matkasta väsynyt ja huomatessaan tyhjillään kyhjöttävän saunarakennuksen, se päätti levähtää hetken. Jäiset saappaat kolisten se asteli raskain askelin saunan portaat ylös kuistille ja nosti kätensä puiselle ovenkahvalle vääntäen samalla salpaa. Kitisten ovi antoi periksi ja raottui hämärään tilaan, jonne Pakkasukko hävisi. Uupuneena se rojahti huokaisten istumaan parveen johtaville portaille sukien jäistä partaansa.

Hämärtyvässä illassa Pakkasukon tytär Lumineito, vaelteli seudulla verhoten värittömän luonnon valkeaan verhoon. Taivaalta leijaili hitaasti haituvaa lunta.

Kuun kaartuvan ripsen noustessa taivaankannelle, kylmä valo sai maan pinnalle levitetyn valkean sametin hehkumaan ja puiden oksille keräksi käpertyneet lumilapset loistamaan kuin timantit.

Metsässä puut taipuivat nöyränä maata vasten raskaan lumivaipan alla. Talven myötä maisemaan asettuivat myös Unohdus ja Hiljaisuus.

                                                                      3.

Talvimyrskyt riepottelivat metsän puita ja tuisku puhalsi järven selätä lunta. Lumen alle hautautui pieni mökki, jonka asukas nukkui makoisasti vuoteessaan, keväästä uneksuen. Välillä Hilman nenä värisi, kuin aistien pakkasen paukkuvan nurkissa, mutta paksun peiton alla oli lämmin.

Eräänä yönä mökin lähellä oleva vanha puu antoi periksi juuriltaan.

Hilma hyppäsi ylös makuulta, kauhean ryskeen säikäyttämänä. Oli pimeää. Hilma ei nähnyt ensin mitään, mutta pelästyksestä toivuttuaan, hän ymmärsi tuijottavansa talonsa katon sijaan öistä tähtitaivasta. Hölmistyneenä Hilma katseli ympärilleen. ”Mitä oikein oli tapahtunut?”

Pimeään tottuneet silmät erottivat tuvan lattialla makaavan suuren puunrungon. –Mistä se siihen oli ilmestynyt? Kylmyys kietoi Hilman syleilyynsä ja väristen hän kietoi täkin suojakseen. Tuvan seinä oli sortunut. ”Voi mikä onnettomuus!” Hilma voivotteli. Talvella tuvan korjaaminen oli vaikeaa, sillä rakennusmateriaalina tarvittiin paljon sellaista, joka oli lumen ja jään alla piilossa. Hilma ei ollut mikään talveneläjä, hän nukkui aina pimeän vuodenajan ylitse. Tänä talvena unet olivat kuitenkin kaikonneet silmistä.

Hilma nousi vuoteelta ja tassutti pieneen keittiöön. Hän löysi pöydältä puoliksi poltetun kynttilän ja sytytti siihen liekin. Hento valo valaisi pimeän pirtin, sai varjot tanssimaan kummallisesti nurkissa. ”On pukeuduttava lämpimästi, ettei sairastu.” Komerosta Hilma löysi vanhan villaisen mekon ja takin. Jalkojen lämmikkeeksi löytyi villatossut ja huopikkaat. Unimyssy sai kelvata.

Hellan vieressä oli pino koivuhalkoja. Onneksi Hilma oli täyttänyt puukorin kevättä varten.

Kun tuli rätisi iloisesti uunissa ja Hilman kylmästä kohmettuneet raajat olivat nöyrtyneet, hän tarkasteli vihdoin tuhoja. ”Voi, voi minua onnetonta.” Hilma suri. ”Taloni on tyystin pilalla.” Seinän tilalla oli näkymä ulos pimeään metsään. ”Pakko tässä on jotain keksiä, en minä tännekään voi koko talveksi jäädä.”

Aamu eteni hitaasti valjeten. Hilma kääriytyi syvemmälle vällyihin ja likistyi hellaan ihan liki, kun kuuli Pakkasukon kalskeat askeleet mökkinsä nurkalla. Pakkasukko ei saanut huomata häntä, muuten hän jähmettyisi jääksi.

Tupaan tuli pakkasen myötä hyvin kylmä. Hehkuva hiillos ei jaksanut enää lämmittää. Hilman olisi ensitöikseen pakattava pieniin kärryihin kevääksi säilömänsä ravinto ja lämpimät peitteet ja etsittävä itselle tilapäinen kortteeri, jossa selviäisi talven yli. Touhukkuus valtasi Hilman mielen. Hilma muisti, että aivan lähellä sijaisi ihmisten asumus, jonka tiesi talvet olevan tyhjillään. Tai ei se tyhjä aivan ollut. Oli siellä Hiljaisuus ja Unohdus, kummallisia olentoja molemmat, mutta huomaamattomia. Niitä tuskin muuten huomasi kuin äänettömästä läsnäolosta. Hilmasta ne tuskin häiriintyisivät. Hilma ryhtyi heti toimeen.

Kärryt kitisivät. Se oli ainoa ääni talvisen metsän hiljaisuudessa. Hilma katseli uteliaana ympärilleen matkaa taittaessaan. Kaikki tuttu oli vinksahtanut eriskummallisesti päälaelleen. Vihreys oli poissa ja valkeus peitti maan. Maisema näytti jotenkin erilaiselta, se kuulostikin oudolta – tai ei kuulostanut, sillä kaikki äänet olivat poissa. Kulmikkaat muodot olivat pyöreitä. Lumi hohkasi kylmää, mutta se tuntui askelten tarpoessa koskemattomassa hangessa pehmeältä.

Hilma saapui kuormansa kanssa järven rantaan. Järvi oli... niin missä se oli? Valkoinen kerros peitti sitäkin, missä oli normaalisti vettä. Kummallinen hiljainen tunnelma lepäsi maisemassa. Hilmalla oli jotenkin epätodellinen olo. ”Missä kaikki se vesi oli? Piilossako ja aivan hiljaa tuon valkean lakanan alla?” Rannassa lumi oli laskostunut tuulen muovaamille taitoksille.

Siirtäessään katseensa, Hilma huomasi melkein saapuneensa perille. – Tuolla määränpää jo näkyi, talven saartama kesämökki. Se seisoi ryhdikkäänä, mutta kovin yksinäisenä lumisessa maisemassa. Siellä Hilman olisi hyvä asustaa ensikevääseen.