maanantai 9. tammikuuta 2017

Sonja

Viileä ilma puskee järveltä, se saa Sonjan tärisemään ja kääriytymään tiiviimpään myttyyn hartiahuivinsa sisään. Lintujen ruokinta-astia tuntuu kylmältä kättä vasten. ”Pakkasta on varmasti ainakin parikymmentä astetta, jos ei enemmänkin.” Sonja miettii kaataessaan auringonkukan siemeniä avonaisesta luukusta sisään lintulaudalle.
Ilmassa kuuluu siipien suhinaa. Talitintti -pariskunta laskeutuu läheisen koivun oksalle Sonjan yläpuolelle ja tarkkailee pää kallellaan uteliaana naisen liikkeitä. Lintuja saapuu ruokintapaikalle lisää. Rohkein niistä uskaltautuu ensimmäisenä nappaamaan siemenen, jota muut seuraavat perässä. Vilusta huolimatta Sonja jää viipymään paikoilleen. Maisemaan astuu jokin outo ja kummallinen hahmo. Sonja tunteen sen hitaat askeleet takanaan. Hän ei käänny katsomaan, sillä hän tietää kuka kulkija on. Luonto on täynnä ilmiöitä ja outoa olentoja, joita ei pitäisi olla olemassa järjen maailmassa, mutta täällä ne eivät ole vieraita. – Ne ovat ystäviä. Myhäillen nainen kääntyy poispäin. Piha on autio lintuja lukuun ottamatta.
Iltapuvun pitkät helmat kahisevat maata vasten naisen astellessa lumeen tallattua polkua pitkin kohti taloa. Raitis ilma teki hyvää hengittää.
Sonjan astuttua ulko-ovesta eteiseen, lattialle jälkeen jää märkää lunta, joka sulaa lammikoiksi.
- Viiru, tule syömään! Sonja huhuilee kissalle. Keittiön pöydällä on keskeneräinen ikoni. Maalausvälineet lepäävät järjestyksessä omilla paikoillaan.
”Tuvassa on viileää. Hellaan voisi tehdä valkean ja keittää pannukahvit.” Sonja ajattelee kissanruokaa kuppiin annostellessaan. Harmaaraitainen kissa kiehnää Sonjan jaloissa kehräten.
Sonja ojentaa kupin kissalle ja ottaa käteensä kostean pöytätukon. Hän siirtää pöydällä olevia siveltimiä ja väripalettia sivummaksi ja pyyhkäisee tukolla alueen. Hienoa värijauhetta tarttuu käsiin. Sitä on karissut pöydälle. Punaista väriä saa hangata pöydän pinnasta kauan, jotkut väripigmentit ovat sottaisia. Sonja pesee kädet viileän veden alla ja vaahdottaa saippuaa kunnolla.
- Viiru! Hus, mene pois! Sotket ikonin! Sonja karkottaa uteliaan kissan pöydältä.
Kissa hyppää alas ja häviää toiseen huoneeseen. Sonja valmistelee hellaan tulen.


Kahvi on kuumaa. Varovasti Sonja maistelee sitä, hörpäten pieniä siemauksia kupista. Pöydällä on korkattu valkoviinipullo. Etiketissä lukee jotain vieraalla kielellä. Viini oli kuivaa, se sopisi hyvin ikonimaalaukseenkin.
Kahvikuppi tuntuu lämpimältä viileitä kämmeniä vasten. Sonja tiivistää otettaan siinä ja katselee ulos pakkaspäivään.
Lämpö tulvii kehoon kuuman kahvin valuessa ruokatorvea pitkin vatsaan.
Sonja torjuu mielestään ajatuksen, että ulkovajasta pitäisi hakea puita. Uuneissa ja hellassa tuli pitää jatkuvasti kylmillä pakkasilla tulta, muuten talo jäähtyi liiaksi. Vanha rakennus veti joka nurkasta. Siitä huolimatta Sonja rakasti taloa ja talvea. Katse siirtyi seinällä olevaan vanhaan öljyvärimaalaukseen, joka kuvasi kesää ja jotain iloista tapahtumaa. Kuvassa näkyi osa huvipuistoa. Ilmapallot olivat karanneet lasten käsistä taivaalle. Kuinka niin oli päässyt tapahtumaan, oliko lasten huomio kiinnittynyt johonkin muualle. Sonja pohdiskeli. Maalauksessa oli jotain surrealistista. Sonja oli ikonimaalari, mutta viimeaikoina hänen maalaamiinsa pyhien kuviin oli alkanut ilmestyä uudenlaisia piirteitä. Työn alla oli nyt Jumalanäidin ikoni. Perinteisestä ikonografiasta poiketen Sonjan maalaamassa kuvassa Neitsyt Maria suukotti Kristus-lasta kyynel poskella. Jumalanäidin hymy oli vääristynyt surusta. Hänen asennossakin oli jotain hyvin luurankomaista ja tuskaista. Suriko äiti lapsensa tulevan kohtalon puolesta? Sitä Sonja ei tiennyt sanoa. Hänen sisällä vallitsi kaaos. Pahanolon tunteilla oli oma ilmaisukanavansa, jotka vyöryi pakkomielteisen maalaamisen kautta ulos.
Tänään oli Vladimirin syntymäpäivä. Siitä syystä Sonja oli pukeutunut kauniisti ja kammannut hiuksensa nutturalle. Aamulla Sonja oli käynyt hautausmaalla. Hän oli pakannut koriin pullollisen kuivaa valkoviiniä, sitä samaa, joka nyt oli nostettuna keittiön pöydälle. Palan leipää Sonja oli silpunnut palasiksi ja kaatanut lasin viiniä perään sulhasensa haudalle. Vladimirin äkillinen tuonimaisiin meno oli tapahtunut häiden alla, se oli murtanut Sonjan sydämen. Sonja ei tiennyt oliko tehnyt kaiken oikealla tavalla haudalla ollessaan. Hän ei ollut ehtinyt tavata ketään Vladimirin sukulaisista ja lieko sitä tulleeksi rupateltua venäläisistä hautausperinteistä ensitapaamisella.
Rakkaan muistaminen tällä tavalla tuntui Sonjasta hyvältä. Se aivan kuin olisi auttanut surua vaihtumaan ikäväksi. Lopullinen irti päästäminen oli kuitenkin mahdotonta. Sonjasta tuntui kuin hän olisi ollut jonkinlainen saalis surun verkossa. Öisin, Sonja saattoi havahtua kolahduksiin ja ääniin, jotka olivat kun askelia ja huokauksia tyhjissä luokkahuoneissa. Talo oli vanha, se hengitti ja eli omaa elämäänsä. Unen ja valveen rajamailla Sonja tunsi monesti hellän kosketuksen otsallaan, kuin se olisi ollut rakkaan hyvänyön toivotus rakastetulleen.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti