maanantai 10. huhtikuuta 2017

Arvo ja Esteri




Arvo otti hattunsa tuolilta ja sanoi jämäkästi:
- Tämä taisi sitten olla tässä. Toivottavasti emme enää tapaa.

Oven sulkeuduttua Arvo laski hellästi kätensä vaimon pidäteltyä itkua tärisevälle hartialle.
Esteri kohotti katseensa käsistään, jotka puristivat kangasnenäliinaa vapisevassa otteessa. Arvo katsoi Esteriä silmiin. Ne näyttivät harmailta ja elottomilta, olivat vanhentuneet äskeisen keskustelun jälkeen ainakin kymmenen vuotta.

- Kuinka meidän käy? Esteri sopersi ja pyyhki nenäliinankulmaan kosteuden silmäkulmistaan.

Arvo huokaisi syvään. Hän ei tiennyt vastausta. Rohkeutta hakien hän taputti vaimon hartiaa ryppyisellä kädellä.

- Mennään. Ei täällä itkemään ruveta. Sitä iloa emme suo noille kopeille virkailijoiden katseille. Kaikilla mukamas niin kiire, mutta jokainen silmäpari seuraa miten roskasakki nielee tappionsa.
- Mennään vaikka torille, ostetaan luumuja. - Ne auttavat ummetukseen.

Esteri tyrskähti nenäliinaa vasten ja hymyili arasti. - Kaikkea sinunkin mieleesi pälkähtää.

Arvo vastasi vaimon hymyyn surun vääntämillä ryppyisillä suupielillään. Menetyksen keskellä piti tarttua pieniin valonpilkahduksiin, ne toivat iloa ja voimaa kestää menneet ja tulevat koettelemukset. Pankin ovea viimeisen kerran sulkiessaan Arvo mietti, että ehkei tuleva menetys olisikaan niin paha mitä ensijärkytys oli. Ehkä tästäkin selvittäisiin, tavalla taikka toisella. Vasaran alla oli koti, maatila jota Arvo oli viljellyt vuosikymmeniä. Totuus tuntui katkeralta hyväksyä. Mutta mikä tärkeintä, hänellä oli rinnallaan rakas vaimo Esteri, jonka kanssa yhteistä taivalta oli kuljettu jo yli viisikymmentä vuotta. Kumpikin oli hengissä ja toistaiseksi terveitä, mitä nyt Esterillä oli reuma ja Arvolla pientä mitätöntä vaivaa. Siitä ei kannattanut edes puhua ääneen. Jonninjoutavaa kolotusta.
Liitto Esterin kanssa oli ollut onnellinen, mitä nyt matkan varrella oli ollut suruja ja menetyksiä. Ihmiselämän oli joskus tapana kuljettaa varjoisia polkuja.
Arvon mietteet kulkeutuivat hetkesi menneeseen.
Kaksi lapsen kuolemaa. Tyttö oli kuollut viisivuotiaana hukkumalla läheiseen jokeen. Se oli ollut traaginen onnettomuus. Tytön ruumis oli löytynyt joen pohjasta, Arvo oli ollut naarauksessa mukana. Hän ei saanut mielestään hetkeä, kun oli seissyt kylmän puristus rintakehässä miesten kanssa rannalla ruumin noustessa pintaan. Hän oli silloin miettinyt elotonta lasta katsoessaan. Miten niin pieni ja kevyt saattoi vajota niin syvälle, katseiden ulottumattomiin.
Kylällä kuisuteltiin. Osoitettiin sormella ja kierrettiin etäältä surutalo, kuin spitaalitartunnan saanutta. Vähitellen puheet olivat vähentyneet ja lakanneet. Kesän tapahtumat unohdettiin.
Esteri ja Arvo olivat sureneet lapsen kuolemaa. Tytöstä ei sen jälkeen puhuttu, mutta tapahtunut ei koskaan hävinnyt mielestä.
Poika oli kuollut päälle neljäkymppisenä syöpään. Se oli ollut Arvolle musertava paikka. Lapsen menetys oli sitä aina. Vielä toinen.
Arvo pohdiskeli, että vanhemmalla iällä sitä turvautui ajatukseen, että jälkipolvi pitäisi huolta kun ei enää itse jaksanut tai kyennyt. Pojan jälkeen ei ollut ketään. Arvo ja Esteri vanhenisivat yhdessä, hoivaisivat toinen toisiaan ja viimein tiet eroaisivat, kunnes kuolema teidät erottaa. Mistä lie ajatukset harhailivat vihkipapin aameneen. Niin no, jälleen uskollisuus ja rakkaus punnittiin.
Alamäessä.


- Joudutaankohan me nyt kunnan vuokrataloon vai vaivaistaloonko meidät työnnetään? Esteri niiskutti auton etupenkillä luumua hameenhelmaan pyyhkien.

- Kai tällainen yhteiskunnan ongelmajäte vaivaistaloon ohjataan. Taikka kiikutetaanko suoraa kalmanmaalle!

- Mitähän sille talon alla olevalle elättikäärmeellekin nyt tapahtuu? Liekö sille enää kukaan tarjoamassa maitoa. Tappavat sen vielä! Esteri suri. - Kylältä on kuulunut huhuja, moni on ostamassa tonttia pilkkahinnalla, se on hyvällä sijainnilla. Iso tontti. Talosta kukaan mitään välitä, purkavat rakennukset. Huonokuntoisia ovat, mutta kyllä sydänalaani vihlaisee, jos kodin purkavat. Sitä minä en kestä!

- Vai että pakkohuutokauppa! Paljon on elämässä tullut tullut koettua, että tämäkin vielä. Ennen kuolemaa ihmiseltä riistetään kotikin. Arvo puristi auton rattia rystyset valkoisina.

- Se on otettava vastaan mitä annetaan. En voi silti olla ajattelematta, miksi sitä joillekkin annetaan vastoinkäymisiä liiankin kanssa. Mitä pahaa sitä ihminen on tehnyt?

- Jos saisin yhden asian muuttaa, en olisi pistänyt nimeäni siihen lainapaperiin...

- Et sinä tiennyt sitä. Älä syytä siitä itseäsi. Minäkin siihen paperiin nimeni suttasin. Esteri lohdutti.

- Kaiken piti olla niin selvää ja laskelmat tehtiin huolella. Tässä sitä nyt ollaan velkojen maksumiehenä. Korot ja lainan ehdot karkasivat käsistä. Kaikki on yhtä kaaosta.



Markus II


- Siellä Kiovan matkalla tapahtui jotain? Haluaisitko kertoa siitä? Siljen ääni lävisti Markuksen tajunnan.

- Mä en muista siitä mitään.

- Te olitte siellä kaveriporukalla. Vietitte neljä päivää suljetulla suojavyöhykkeellä. Kerroit ennen matkaa, että näet alueelta kummallisia unia. Painajaiset ovat ahdistavia, jokin näkymätön ajaa sinua takaa tai uhkaa sinua. Vieläkö näet niitä unia.

- Mmjoo. Herään hiestä märkänä omaan huutooni. Enää en saa unta kun pelkään niin niiden
toistuvan. Jouduin jäämään sairaslomalle tämän takia.

- Suostutko palaamaan siihen hetkeen kun vierailitte Prypjatissa?

- Niinku mitä sä tarkoitat?

- Hypnoosia.

- Nojoo. Onko se varmasti turvallista. Mä en enää halua enempää ongelmia. Muutenkin
ahdistaa jo ihan saamaristi. Mä pyörryin siellä matkalla. Olin tajuton useamman tunnin. Niin
kaverit kerto. Ite mä en muista.

- Hypnoosi on täysin turvallista.

- No kai mä sitte suostun.



- Lasken hitaasti ykkösestä kymmeneen. Rentoudu ja sulje silmät kevyesti. Kun lasken yksi,
tunnet rentouttavan olon koko kehossasi... Kymmenen... olet Prypjatissa. Mitä näet?

- Autioita katuja. Kaikkialla on korkeita huonokuntoisia kerrostaloja. Kasvillisuus on
vallannut kaikkialla alaa. Jopa kerrostalojen katoilla kasvaa puita.

- Haistatko mitään?

- Ruusut tuoksuvat. Ne ovat kukassa parhaillaan.

- Tunnetko mitään.

- Mulla on huono olo, oksettaa. Täällä on niin hiljaista, että tuntuu kuin kuuroutuisi. Jotenkin
aavemainen tunnelma. Epämiellyttävä. Ristiriitainen olotila. Haluaisin täältä äkkiä pois, mutta
toisaalta en. Haluan jäädä tänne, jokin kutsuu muo noihin autioihin rakennuksiin.

- Onko se sama tunne, joka on sinun unissa läsnä.

- Ei. Tai en mä tiedä. Tää ympäristö on jotenkin niin... keinotekoinen. Kaikki tuntuu
epätodelliselta. Aavemainen hiljaisuus ahdistaa. Miten voi olla, ettei edes linnun laulu
kuulu?

- Hiljaisuus adistaa sinua. Tuntuuko mikään muu epämiellyttävältä?

- Mulla on pahaolo. Täällä on jotain pahaa. Se ei maistu eikä sitä voi nähdä tai haistaa. Se
on pelottavaa.

- Säteilyäkö tarkoitat.

- Niin kai. Ja on täällä jotain muutakin, kauhea ahdistus.


Markus I


Pahaolo velloi mahalaukussa ja sai kylmän hien otsalle. Markus painoi päänsä viileää ikkunalasia vasten ja sulki silmät. Auto heittelehti kuoppaisella tiellä. Välillä vastaan tuli iso monttu, jota kuski väisti rivakasti. Markus huokasi raskaasti. Olo tuntui voimattomalta. Onneksi Markus ei ollut syönyt eilisen iltapäivän jälkeen mitään, muuten mahalaukun sisältö olisi ikävä kyllä, tyhjentynyt auton sisälle ja siitä Nikolai ei olisi tykännyt. Se oli mulkoillut Markusta epäluuloisena koko matkan ajan suljetulle suojavyöhykkeelle.

Autoradiosta tulvi ilmoille tajunnanräjäyttävää ukrainalaista popmusiikkia. Tuntui, kuin jokin olisi takonut moukarilla Markuksen päätä. Tukalaa oloa lisäsi helle. Kesä oli kauneimmillaan, mutta auton sisällä ilmastointilaitteet eivät toimineet. Nikolai ei suostunut myöskään pitämään ikkunaa auki.

- Gammasäteily. Hän oli lyhyesti sanonnut, kun Markus oli tivannut syytä.


- Edessä avautuu näkymä Prypjatin kaupunkiin. Pysäytän auton aukion laitaan, voitte jalkautua asfaltille. Älkää astuko sivuun, ei hiekalle tai ruoholle. Jos teiltä putoaa jotain, oli se sitten matkapuhelin tai mikä hyvänsä, älkää nostako sitä maasta. Nikolai varoitti.

- Miksi? Työporukan rääväsuu Hannu kummasteli.

- Säteilyä.

Markus avasi silmät. Vastassa oli absurdi näky. Keskellä pusikkoja, kasvillisuuden seassa hahmottui neuvosto-aikaisia hylättyjä korkeita kerrostaloja ja rakennuksia. Villiintyneet puskaat katujen varsilla raapivat auton kylkiä.

Markus oli lukenut Prypjatista. Hän tiesi kaupungin olevan aavekaupunki mutta näkymä, joka häntä kohtasi kylmäsi sisuksia. Markus oli käynyt täällä ennenkin. Painajaisissaan.

Markus korjasi asentoa ja veti muutaman kerran syvää henkeä. Jossain mielen pohjalla kulki värähdys: Kaikki täällä oli saastunutta, ilma mitä hengitettiin, maa jossa käveltiin. Se tuntui nurinkuriselta. Olo oli heikko. Vaati voimakasta tahtoa kammeta itsensä istuimelta ylös ja siirtyä autosta ulos.

Prypjatin keskusaukio oli suuri, mutta synkeä näky. Neljännesvuosisata sitten se oli vilissyt elämää, iloisia nuoria äitejä työntämässä lastenvaunuja, nauravia ja leikkiviä lapsia, ruusun tuoksua ja käsi kädessä kulkevia rakastuneita pareja. Prypjatin keski-ikä oli ollut varsin nuori, vain 27 -vuotta. Se oli ollut Neuvosto-liiton mallikaupunki. Nyt kaikkialle minne katsoi näkyi vain villiintynyttä kasvillisuutta, joka puski asfaltin raosta ja kerrostalojen katoilta. Rakennusten harmaissa betonielementeissä saattoi kaikkialla erottaa kosteuden ja homeen aiheuttamia valumajälkiä. Halkeamissa saattoi nähdä voikukkien vallanneen alaa. Kaupunki oli aavemaisen hiljainen. Edes linnunlaulua ei kuulunut. Se teki miltei kuuroksi.

Nikolai innostui enimmäistä kertaa matkan aikana puhumaan: - Kaupunki on hylätty, täällä ei asu yhtään ihmistä. 50 000 ihmisen kaupunki pakkoevakuoitiin tehokkaasti kahden päivän aikana. Vielä saatatte nähdä parvekkeille kuivumaan jätettyä pyykkiä. Raolleen jätettyjä ikkunoita, joista kesätuuli virvoittavasti neljännesvuosisata sitten puhalsi sisään. Katsokaa! Kokekaa Prypjatit! Jaan teille geigermittarit.



Markus katseli hermostuneena ympärilleen. Geigermittari hänen kädessään piipitti kiivaasti. Piti katsoa tarkkaan minne jalkansa asetti, pieni harmittomalta tuntuva virhearvio saattoi olla kohtalokas. Sitä ei oikein osannut ymmärtää, sillä säteilyä ei haistanut eikä maistanut, se oli jotain näkymätöntä pahaa.

Mikä idea oli ollut tulla tänne, jumalanseläntaakse? Markus mietti. Ari oli töissä puhunut kauan matkasta suljetulle suojavyöhykkeelle. Kerran kännipäissä työkavereiden kanssa juhliessa oltiin heitetty huulta, että ostetaan Arille syntymäpäivälahjaksi matka Prypjatiin. Se piti olla hauska vitsi. Mutta sitten Markusta oli alkanut vaivaamaan oudot unet. Hän vaelteli eksyneenä aavekaupungin kaduilla yö toisensa perään ja etsi jotain pystyyn sortuvista taloista. Unissa oli jotain pelottavaa. Mitä ne tahtoivat kertoa? Markus halusi tietää. Kun Ari oli seuraavan kerran ottanut puheeksi matkan suojavyöhykkeelle Markus oli innostunut ajatuksesta.



lauantai 1. huhtikuuta 2017

Taloni tyhjät huoneet...





Ulkona pakastaa.
Jääkukat piirtyvät huurtuneen ikkunalasin pintaan.
Muodostavat kuvioita,
ymmärrättömiä sanoja,
lauseita.
Ne pitää kuiskata ääneen.
Haluan nähdä talven.
Painan nenäni kiinni kylmään lasiin.
Hengitän huurretta.
Lattia on luminen,
paljaiden jalkojen alla
  sulaa.
Valkoista hahtuvaa leijuu
tauotta
  lautojen raosta.
Tuli uunissa ei lämmitä
 kohmettuneita jäseniä.
Minun täytyy luovuttaa,
näyttää vierailleni taloni tyhjät huoneet.
Käsiäni paleltaa liiasta vieraanvaraisuudesta.
Päivä on ollut pitkä,
pidentynyt puolella
vieraiden saavuttua
ja asetettua taloksi.
Peilistä näen kuvajaiseni
huurretta kasvoillani.



Otin neulan ja punaista lankaa




Otin neulan ja punaista lankaa.

 Parsin ääriviivani.

 Piirsin rajat.

 Älä astu sen yli!
 
 
 

Kestävyyden malja on täyttynyt




Kestävyyteni malja on täyttynyt

 Se vuotaa ylitse.

 Tätä laivaa eivät pienet tuulet kaada

 Se on seilannut avomeren

myrskyissä.


Milloin tyyni ulappa muuttui uhkaavaksi

 En huomannut rannalta lähtiessäni. 

 Vastoinkäymisten aallokko

 lyö veneeni laidoista yli. 

 Pelkojen kita

  ammottaa syvänä.

Odottaa minua.



 

Pyydän saada tänään olla heikko



               
Pyydän saada tänään olla
 
heikko
 
Kannettu.
 
Kasvaa kivun kautta näkyväksi.
 



Myrskyävällä merellä



 
Myrskyävällä merellä
Pelkään hukkuvani.
Vastoinkäymisten hautavajoamassa,
pelkojen ammottava kidan

nielaisu.
Huudan Sinua,
mutta et kuule.
Oletko hylännyt minut?
Vastaa minulle Jumala!


Ihmistä suurempi syli


Laskeudun hiljaisuuteen.
 
Sydämen puheeseen.
 
Levoton mieli tyyntyy.
 
Saan levätä.
 
Itseäni,
 
ihmistä suuremmassa sylissä.
 
Jumalan kasvojen edessä.


 
 

Jumalan selän takana




Kun olin väsynyt.
 
Sinä käänsit minulle selkäsi
 
Et hylätäksesi
 
Otit minut turvaan.
 
Saan vihdoin olla rauhassa
 
Jumalan selän takana.
 
 
 
 

Kynnyksellä


Kynnyksellä
 
luon katseeni maahan.
 
Tulen kasvojesi eteen
 
palvelijana.
 
Nöyränä.
 
Rikottuna.
 
Kelvottomana.
 
Kristuksen katseen edessä saan olla paljas.
 
 
Tänään olen

 
Kannettu.
 
Rakastettu.
 



 

Minun laumassani on sinulle tilaa..

 
”Te ette minua valinneet,

 minä valitsin teidät!”

  Mietin sanojasi kauan.

  Kenet Sinä jätit valitsemasta joukkueeseen?

   Aina joku jää ulkopuolelle,

aina joku jää viimeiseksi?

Anteeksi kun kysyn,

miksi Sinä valitsit minut?

Minähän olen ollut se,

ulkopuolelle jätetty.

Vastauksesi hämmensi minut.

Lapseni,

kaikki ovat rakkauteni arvoisia.

Minun laumassani kaikille on tilaa.




Syvissä rotkoissa


 
Helvetin syvissä rotkoissa
oli pimeää.
Pelko kulki hiiskuen
varjona edelläni.
Huusin Sinua,
mutta en kuullut ääntäsi.
Vihasin Sinua.
Syytin Sinua.
Miksi hylkäsit minut?
Miksi sallit
kaiken kivun,
tuskan?
Miksi et pelastanut minua?
enkö minä ole rakkautesi arvoinen,
vaikka niin väitit?
 

Kuljettua matkaa katsoessani,
huomaan
pimeyden kaikottua
kahdet jalanjäljet.
Toiset niistä ovat minun.
Ne harhailevat.
Pysähtyvät. Säntäävät.
Loikkivat.
Toiset jäljistä ovat suorat ja vakaat.
Ymmärrän.
Sinä kuljit pimeyden läpi
rinnallani.
Annoit minun kasvaa vahvuudessani heikoksi.
Et puuttunut tieheni.
Turvasit sen.
 
 
 


Maaliskuun viimeinen yö



                      
                                                       Maaliskuun yö.

                                                       Viimeinen.

                                                       Kuuntelen hiljaisuutta,

                                                       tähtitaivaan hidasta liikettä.

                                                       Mietin.

                                                       Talvi on ollut erityinen.

                                                       Sain käpertyä

                                                       ankaran ajan jälkeen

                                                       turvaan.

                                                      Valkoisina hetkinä

                                                      aistin uuden kasvukauden.

                                                      Idulla.
                                                     
                                                      Minussa.

                                                      Hämärän sametti

                                                     lipuu pehmeästi

                                                     pois.

                                                     Kohta on lämmin.

                                                    En tarvitse enää suojaa.