maanantai 10. huhtikuuta 2017

Arvo ja Esteri




Arvo otti hattunsa tuolilta ja sanoi jämäkästi:
- Tämä taisi sitten olla tässä. Toivottavasti emme enää tapaa.

Oven sulkeuduttua Arvo laski hellästi kätensä vaimon pidäteltyä itkua tärisevälle hartialle.
Esteri kohotti katseensa käsistään, jotka puristivat kangasnenäliinaa vapisevassa otteessa. Arvo katsoi Esteriä silmiin. Ne näyttivät harmailta ja elottomilta, olivat vanhentuneet äskeisen keskustelun jälkeen ainakin kymmenen vuotta.

- Kuinka meidän käy? Esteri sopersi ja pyyhki nenäliinankulmaan kosteuden silmäkulmistaan.

Arvo huokaisi syvään. Hän ei tiennyt vastausta. Rohkeutta hakien hän taputti vaimon hartiaa ryppyisellä kädellä.

- Mennään. Ei täällä itkemään ruveta. Sitä iloa emme suo noille kopeille virkailijoiden katseille. Kaikilla mukamas niin kiire, mutta jokainen silmäpari seuraa miten roskasakki nielee tappionsa.
- Mennään vaikka torille, ostetaan luumuja. - Ne auttavat ummetukseen.

Esteri tyrskähti nenäliinaa vasten ja hymyili arasti. - Kaikkea sinunkin mieleesi pälkähtää.

Arvo vastasi vaimon hymyyn surun vääntämillä ryppyisillä suupielillään. Menetyksen keskellä piti tarttua pieniin valonpilkahduksiin, ne toivat iloa ja voimaa kestää menneet ja tulevat koettelemukset. Pankin ovea viimeisen kerran sulkiessaan Arvo mietti, että ehkei tuleva menetys olisikaan niin paha mitä ensijärkytys oli. Ehkä tästäkin selvittäisiin, tavalla taikka toisella. Vasaran alla oli koti, maatila jota Arvo oli viljellyt vuosikymmeniä. Totuus tuntui katkeralta hyväksyä. Mutta mikä tärkeintä, hänellä oli rinnallaan rakas vaimo Esteri, jonka kanssa yhteistä taivalta oli kuljettu jo yli viisikymmentä vuotta. Kumpikin oli hengissä ja toistaiseksi terveitä, mitä nyt Esterillä oli reuma ja Arvolla pientä mitätöntä vaivaa. Siitä ei kannattanut edes puhua ääneen. Jonninjoutavaa kolotusta.
Liitto Esterin kanssa oli ollut onnellinen, mitä nyt matkan varrella oli ollut suruja ja menetyksiä. Ihmiselämän oli joskus tapana kuljettaa varjoisia polkuja.
Arvon mietteet kulkeutuivat hetkesi menneeseen.
Kaksi lapsen kuolemaa. Tyttö oli kuollut viisivuotiaana hukkumalla läheiseen jokeen. Se oli ollut traaginen onnettomuus. Tytön ruumis oli löytynyt joen pohjasta, Arvo oli ollut naarauksessa mukana. Hän ei saanut mielestään hetkeä, kun oli seissyt kylmän puristus rintakehässä miesten kanssa rannalla ruumin noustessa pintaan. Hän oli silloin miettinyt elotonta lasta katsoessaan. Miten niin pieni ja kevyt saattoi vajota niin syvälle, katseiden ulottumattomiin.
Kylällä kuisuteltiin. Osoitettiin sormella ja kierrettiin etäältä surutalo, kuin spitaalitartunnan saanutta. Vähitellen puheet olivat vähentyneet ja lakanneet. Kesän tapahtumat unohdettiin.
Esteri ja Arvo olivat sureneet lapsen kuolemaa. Tytöstä ei sen jälkeen puhuttu, mutta tapahtunut ei koskaan hävinnyt mielestä.
Poika oli kuollut päälle neljäkymppisenä syöpään. Se oli ollut Arvolle musertava paikka. Lapsen menetys oli sitä aina. Vielä toinen.
Arvo pohdiskeli, että vanhemmalla iällä sitä turvautui ajatukseen, että jälkipolvi pitäisi huolta kun ei enää itse jaksanut tai kyennyt. Pojan jälkeen ei ollut ketään. Arvo ja Esteri vanhenisivat yhdessä, hoivaisivat toinen toisiaan ja viimein tiet eroaisivat, kunnes kuolema teidät erottaa. Mistä lie ajatukset harhailivat vihkipapin aameneen. Niin no, jälleen uskollisuus ja rakkaus punnittiin.
Alamäessä.


- Joudutaankohan me nyt kunnan vuokrataloon vai vaivaistaloonko meidät työnnetään? Esteri niiskutti auton etupenkillä luumua hameenhelmaan pyyhkien.

- Kai tällainen yhteiskunnan ongelmajäte vaivaistaloon ohjataan. Taikka kiikutetaanko suoraa kalmanmaalle!

- Mitähän sille talon alla olevalle elättikäärmeellekin nyt tapahtuu? Liekö sille enää kukaan tarjoamassa maitoa. Tappavat sen vielä! Esteri suri. - Kylältä on kuulunut huhuja, moni on ostamassa tonttia pilkkahinnalla, se on hyvällä sijainnilla. Iso tontti. Talosta kukaan mitään välitä, purkavat rakennukset. Huonokuntoisia ovat, mutta kyllä sydänalaani vihlaisee, jos kodin purkavat. Sitä minä en kestä!

- Vai että pakkohuutokauppa! Paljon on elämässä tullut tullut koettua, että tämäkin vielä. Ennen kuolemaa ihmiseltä riistetään kotikin. Arvo puristi auton rattia rystyset valkoisina.

- Se on otettava vastaan mitä annetaan. En voi silti olla ajattelematta, miksi sitä joillekkin annetaan vastoinkäymisiä liiankin kanssa. Mitä pahaa sitä ihminen on tehnyt?

- Jos saisin yhden asian muuttaa, en olisi pistänyt nimeäni siihen lainapaperiin...

- Et sinä tiennyt sitä. Älä syytä siitä itseäsi. Minäkin siihen paperiin nimeni suttasin. Esteri lohdutti.

- Kaiken piti olla niin selvää ja laskelmat tehtiin huolella. Tässä sitä nyt ollaan velkojen maksumiehenä. Korot ja lainan ehdot karkasivat käsistä. Kaikki on yhtä kaaosta.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti