sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Jännittävä matkakertomus



Oli harmaa päivä, välillä satoi ja paistoi. Ilmassa tuoksui saapuva syksy. Kirpeys kutitti nenää.
Sade oli tehnyt lätäköitä tielle, niistä solisivat virtaavat purot.
Nurmikko oli sateesta kostea. Se kasteli kengät, oikaistessani nurmen yli tielle. Oli elokuun loppu, ruskan värejä oli jo luonnossa, mutta vielä vehreys oli valloillaan.
Huomasin tien vieressä siniharmaan talon. Sen puutarhassa oli valtavasti pensaista ja puita. Talo vaikutti aivan siltä, että se saattoi olla kesä-asunto tai ehkä se oli autio.
Lähestyessäni taloa huomasin sen ikkunoista kajastavan valoa. Talo oli sittenkin asuttu.
Jatkoin matkaani talon ohi. Piha oli aidattu.
Huomioni kiinnittyi vanhaan, ruosteiseen porttiin. Se oli kaunis ja hyvin koristeellinen. Portti oli puolittain auki.
Pihanpuolelle johti kapea kaistale nurmikkoa, jonka molemmin puolin kasvoi rehevä puutarha.
Pysähdyin portille. Vilkuilin sivuilleni. Ketään ei näkynyt. Puutarha vaikutti kutsuvalta. Kuuntelin. Tuuli suhisi puissa ja talon pihassa oleva valtava tammi liikutti kutsuvasti oksiaan.
Astuin portista sisäpuolelle. Katselin ympärilleni. Piha oli täynnä vanhoja omenapuita, kukkapenkkejä, pensaita.
Pensaiden sisällä kulki mielenkiintoisia onkaloita, joihin piiloutuminen kävisi helposti.
Huomasin erään pensaan sisällä liikettä.
Kissa kulki onkaloita ja käytäviä pitkin. Pysähtyi nähdessään minut ja naukaisi kutsuvasti.
Lähdin seuraamaan kissaa, joka johdatti minua peremmälle salaperäiseen puutarhaan. Puista pudonneet lehdet rahisivat askelteni alla edetessäni.
Matkalla huomasin mielenkiintoisia yksityiskohtia, suorastaan aarteita. Pensaiden sisällä oli vanhoja keittiöjakkaroita ja värikkäitä polkupyöriä. Kissa johdatti minua yhä peremmälle. Saavuin jonkinlaiseen maalarin ateljeeseen.
Puutarhan keskellä oli aukio, jossa oli sikin sokin erilaisia väripurkkeja.
Huomasin, että aukiolla oli myös värikäs puutarhakalusto, vanha, sammaloitunut kaivo, jonka kannen päällä oli sinkitty vanhanaikainen kastelukannu ja vieressä savinen suurikokoinen ruukku, jonka kesäkukka oli jo nuukahtanut.
Aukiolla oli myös kahdenistuttava vanhanaikainen, punaiseksi maalattu keinu.
Kuljin keinun luokse ja istahdin kiikkumaan sen narisevaan kyytiin. Seuranani ollut kissa naukaisi ja hyppäsi viereeni kehräten. Silitin eläimen pehmeää turkkia ja vain kuuntelin hiljaisuutta. Täydellinen läsnäolon hetki. Huomasin, että puutarhan omenapuissa kasvoi herkullisia omenoita. Ne olivat väriltään punaisia ja vihreitä. Nousin keinusta ja nappasin omenapuusta yhden maistaakseni. Omena oli kirpeä.
Yllättäen aukiolle ilmestyi pieni tyttö värikästä sateenvarjoa kantaen. Hänellä oli jaloissaan ballerinan tossut ja tyttö tanssi. Samassa huomasin miten hämärtyvässä illassa maa tytön kevyiden askelten alla alkoi hehkua ja loistaa kuin kristallit tähtiyönä. Tytön tanssi oli kuin ilmassa kulkemista.
Kohta minne lapsi astui alkoi hehkua ja huomasin kauniiden kukkien kasvavan joka puolella.
Kukat hehkuivat suurina rykelminä ja olivat tähdenmuotoisia, valkeita, värikkäitä ja keltaisia.
Seurasin tyttöä. Hän jatkoi tanssivaa kulkuaan puutarhassa. Yllättäen hän hävisi näkyvistä. Yritin huhuilla häntä. Etsiä häntä katseellani.
En enää nähnyt tyttöä.
Hän oli kadonnut yhtä salaperäisellä tavalla kuin oli ilmestynytkin.
Jatkoin kuluani.
Katseeni osui oksaan polun varrella. Nostin kostean vesihelmiä tippuvan tammenoksan käteeni.
Elokuun ilta oli jo melkoisen hämärä ja viileä. Minun ei kuitenkaan ollut kylmä. Oksa kädessäni sai elämän. Se alkoi hehkua himmeää valoa ja luovutti osan lämpöään minulle. Jatkoin oksan hehkuessa valonlähteenä peremmälle lumotussa puutarhassa. Näin edessäni ison puskaan kuuliljoja. Ne olivat kukassa, kuten kaikki täällä.
Niiden takaa erotin veden solinaa. Kiinnostuneena puskin liljapensaiden läpi ja saavuin lammen rantaan.
Näin lammessa läpinäkyvän vedenneidon. Se liikehti liitäen veden varassa ja lauloi. En erottanut sen sanoja, en tiedä oliko sen laulussa edes sanoja. Ääni oli kuitenkin ylimaalisen lumoavaa, jäin katselemaan ja kuuntelemaan näkyä.
Äkkiä tuli aivan pimeää. Vedenneito lopetti laulunsa. Tammenoksa kädessäni surkastui ja rusentui. Mureni maahan. Hätäännyin. Oli aivan pimeää.
Pyörin ympyrää. Astuin kylmään vesilätäkköön. Yritin hapuilla pimeässä jotain johon tarttua tai päätellä mistä suunnasta olin tullut. Otin muutamia hapuilevia askeleita. Oli niin pimeää.
Kuulin etäältä hyvin hiljaista maukunaa. Kissa!
Se oli aikaisemminkin johdattanut minua. Kutsuin eläintä, ”Kiss, kiss, kiss”...
Pimeästä erotin jonkin hahmon liikkuvan minua kohti.
Valkoinen, pitkäturkkinen kissa lähestyi minua ja kuulin sen äänen nyt selkeästi.
Lähdin seuraamaan kissaa.
Hapuilin käsilläni oksia ja lehtiä joista pitää kiinni. En nähnyt eteeni. Kompuroin pimeässä. Vähitellen pimeys alkoi väistyä. Erotin hämärässä ääriviivoja. Kissa odotti minua jonkin matkan päässä. Huolehti, että en eksynyt. Päivä alkoi valjeta. Vähitellen aloin erottaa tuttuja yksityiskohtia.
Erotin tutun aukean missä oli punainen keinu ja kaivo. Saavuin huojentuneena aukiolle. Päivänvalossa näin selkeästi ympärilleni.
Kissa jatkoi johdattaen minua tutunnäköiselle portille. Kun käännyin sulkeikseni portin ja kiittääkseni avuliasta seuralaista, en nähnyt eläintä. Se oli livahtanut piiloon lukuisten puskien sisään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti