sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Maanpäällinen helvetti





Kuka minä olen? Identiteettini ja nimeni katosivat                                                               käsivarteeni tatuoidun numerosarjan myötä. Olen numerosarja 6004. Ihmisarvoni riistettiin minulta kauan aikaa sitten. En muista millaista elämä oli, kun olin vapaa mies. Minulla oli perhe. En tiedä mitä heille tapahtui silloin kun meidät pakotettiin jättämään kotimme. Perheelläni ei ole enää merkitystä. Nykyään väliä on vain sillä, että pysyy hengissä seuraavan ja sitä seuraavan hetken ajan.
Minut on määrätty osalliseksi toisten vankien tappamiseen. Suostuin tehtävään, koska se merkitsee muutamaa kuukautta lisää elinaikaa. Enää minun ei tarvitse nukkua ahtaissa parakeissa, kapealla laverilla ja toivoa vierustoverini pikaista kuolemaa, että saisin kymmenyksen enemmän kovasta leivänpalasta, joka meille jaetaan.
Nykyisessä asemassa saan syödä melko hyvin. Ruoka on ravitsevampaa ja vaatteet lämpimiä. Minun ei tarvitse kärsiä sietämätöntä kylmyyttä tai varastaa kuolevalta toverilta kenkiä jaloista. En myöskään joudu osalliseksi niihin väkivallantekoihin, mihin moni vanki täällä joutuu. Saattaisi kuvitella, että asemani on helppo, elämäni sonderkommandona siedettävää. Niin ei kuitenkaan ole.
Olen halveksittu vankien joukossa. ”Petturi.” Vangit sihisevät ja syljeksivät nähdessään minut.
He eivät tiedät tai eivät välitä, mitä joudun näkemään ja kestämään.
Sonderkommandot eliminoidaan kuten hekin. Kuolemani on varma. En ole turvassa. Järjestelmä huolehtii, ettei kukaan jää todistamaan näitä kauheuksia, joihin olen osallinen.
En tiedä, halveksivatko muut minua siksi, että käteni ovat tahriintuneet toverieni vereen, vai siksi, että ihmisluonto karttaa kuolemaa.
En näe itseäni murhaajana. Olen komennettu tehtävään, jossa huolehdin vankien viimeisistä hetkistä ennen kaasukammioon joutumista ja ruumiiden hävityksestä kuoleman jälkeen. En voi muuta. Jos asetun käskyjä vastaan minut teloitetaan. Kuolema olisi armahdus, mutta keskitysleirillä siitä on tehty hirvittävä kidutuskeino. Siksi haluan elää.  

Sanat eivät riittää alkuunkaan kuvaamaan leirillä tapahtuvaa raakuutta. Näen päivittäin ihmisen kykenevän mitä kekseliäämpiin tapoihin riistää ja kiduttaa lajitoveriansa. Täällä se on normaalia arkipäivää. Mikään ei enää kammota minua, mutta tapahtumat ylittävät järjen ymmärrykseni.
Harjatessani juuriharjalla betonibunkkerin sementtilattiaa, johon ihmisruumiin viimeiset eritteet ovat valuneet, toverieni raahatessa alastomia miesten, naisten ja lasten ruumiita virtanaan, ajattelen tätä vain työnä, lakkaamattomana, aistit ja ymmärryksen turruttavana työnä.
Minulla ei ole enää unelmia. En enää ajattele, kunpa tämä kaikki kauheus olisi pian ohi. Ainoa päämääräni on vain pysyä hengissä. En halua kuolla. En ainakaan samalla tavalla kuin nuo säälittävät ihmisraukat, joita päivä toisensa perään ohjaan käymään peremmälle kaasukammioon.

Vankeja tuodaan tapattavaksi säännöllisin ajoin. Heitä kuljetaan täyteen ahdetuissa karjavaunuissa pitkiäkin matkoja viimeiseen määränpäähän tuhottavaksi. Ohjaamme heidät käymään peremmälle. Puhumme rauhoittavasti. Valehtelemme uskottavasti.
Matkalla kaasukammioihin sotilaat pitävät puheita. ”Puuseppä, kirvesmies, hoitaja... Meillä on teidän kaikille taidoille käyttöä. Tarvitsemme teitä.” ”Kiirehtikää.” ”Kiirehtikää.” ”Te pääsette peseytymään ja sen jälkeen teille tarjoillaan lämmin keittolounas.”
Kuljen raihinaisten, vammaisten, sairaiden ihmisten rinnalla. Käsken joutua. ”Kiirehtikää. Teitä odotetaan.”
Minä tiedän mikä heitä odottaa. Käsken heidän pitää silti kiirehtiä. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin valehdella. ”Kiirehtikää. Keitto jäähtyy...”
Ohjaamme heidät viileään pukuhuoneeseen. ”Riisuutukaa.” ”Jättäkää kaikki matkatavaranne. Teidät ohjataan suihkuhuoneeseen.”
Vapisevat ja pelokkaat ihmiset. Ohjaamme heidät käymään sisälle kaasukammioon. ”Kiirehtikää. Pääsette pian syömään.”

Seuraan kuinka raskaat rautaovet teljetään. Siirryn sivummalle. Odotamme. Kuolemaa edeltävä hetki on hiljainen. Aika on pysähtynyttä.
Sitten kuulen ihmisten avunhuudot. Hädän. Luonnottomat tuskanhuudot. Kuolema kestää kaasukammiossa tasan kaksikymmentä kaksi minuuttia. Se on pitkä aika helvetissä. Sisäpuolella ihmiset rynnivät paniikissa. Kaatuvat, kompuroivat. Polkevat toisensa jalkoihin. Ovia hakataan. Bunkkerin seiniä kynsitään. Vangit kiipeävät toistensa päälle, yrittäen haukkoa raitista ilmaa katonrajasta. Ahtaassa tilassa, vieri viereen tuupatut vangit, käyttäytyvät paniikissa kuin villiintyneet eläimet. Mikä heidät tai meidät erottaa eläinten käytöksestä. Ei kai mikään, paitsi käsittämätön julmuus lajitoveriamme kohtaan. Syaniidivety on ilmaa kevyempää. Armoa ei ole. Vangit tukehtuvat. Heidän verisuonensa tukkeutuvat ja keho turpoaa muodottomaksi. Ihon väri muuttuu mustanviolletiksi.
Odotamme. Sitten ovet pultataan auki. Meidät komennetaan sisään kaasukammioon. Syntyy hälinä. Ruumiit on siirrettävä krematorioon. Työ pitää tehdä nopeasti. Kaksituhatta ruumista. Raahaamme ruhoja SS miesten tarkkailevan katseen seuratessa. Emme saa osoittaa liikutuksen tai hulluuden tunteita.


Lapioidessani kaasukammion lattialta ruumiiden jätöksiä, vankitoveri samasta yksiköstä kuin minä, siirtyy puhe-etäisyydelle.
”Me olemme työskennelleet täällä kaksi kuukautta. Pian meidät tapetaan.” Vilkaisen vankia. Hän ei vaikuta hermostuneelta. Päin vastoin kohtaamani katse on suora ja intensiivinen. Jatkan työtäni. Meillä ei ole lupa puhua. SS miehet ja Kapot tarkkailevat herkeämättä käytöstämme. Laskiämpärini täyttyy. Siirryn nopealla liikkeellä tyhjentämään sen. Vankitoverini seuraa minua vaivihkaa.
”Olen suunnitellut pakoa täältä.”
”Miten luulet sen onnistuvan, tämä on yksi tarkemmin vartioituja leirejä. ” Vastaan pälyillen ympärilleni.
”Minulla on suunnitelma. Tarvitsen lukkoseppää.”
Kapo ilmestyy eteemme ja tiuskaisee minulle. ”Toverisi olisi parasta olla hiljaa, jos hän haluaa elää.” ”Töihin!”
Riennän luuttuamaan betonilattiaa.


Käärin bunkkerin hämärässä tupakkaa. Käytävää lähestyy tuttu vanki. Arvaan, että hän jatkaa samasta aiheesta kuin aiemmin. Rauhallisin elein nostan sätkän huulilleni. Poimin rähjäisen sarkatakin taskusta ryttyisen tikkuaskin ja raapaisen tulen. Vankitoveri pälyilee ympärilleen minua lähestyessään... Muistelen hänen nimeään... Muistan hänen nimensä, se oli Igor edellisessä elämässä.
”Oletko harkinnut ehdotustani?” Hän kysyy ja poimii taskustaan tupakkatarpeet.
Hymähdän. ”Miten luulet pakosi onnistuvan täältä, josta ei saa edes omia tuhkiaan mukaansa. Ainoa tie vapauteen kulkee noiden yötä päivää savuavien krematorioiden piippujen kautta.”
”Minulla on suunnitelma. Paljastaakseni sen sinulle, minun pitää varmistua siitä, että et petä minua.” Igor vastaa.
”Miten minä sen sinulle lupaan. Ei sanoillani ole täällä minkäänlaista painoarvoa. Jokainen, joka on elänyt päivänkin keskitysleirillä tietää, että toisia pettämällä täällä pysyy hengissä. ”
”Tee vain niin kuin sanon.” Igor suhisee ja imaisee sätkäänsä.
”Vangit. Töihin!” ”Uusi erä teidänlaisianne saastaisia sikoja on saapunut. Kiirehtikää, muuten löydätte itsenne heidän joukostaan.” SS sotilaat rientävät meitä kohden aseenpiiput sojottaen.
”Sinä siinä! Saat mennä krematorioon.” Sotilas lyö minua aseenperällä.
Horjahdan.
”Etkö pysty kävelemään. Saatat olla vuorossa seuraava. Toinen mies korvaa työsi kyllä.” SS sotilas ilkkuu ja tönii minua eteenpäin. Nielen vihan ja häpeän tunteet. Nöyryyttämiseen, kuten ei kuolemankaan läsnäoloon koskaan totu, silti ne ovat elämässäni arkipäivää.

Haistan ilmassa palavan ihmislihan hajun. Se on etova. Krematorioon johtaa ulos asti harmaana kasvottomana massana jono vankeja. Sotilaita on joka puolella. He karjuvat käskyjä. Lyövät ja hakkaavat vankeja. Massa liikkuu hitaasti. Seuraan Kapoa. En vilkuile ympärilleni. 
Olen niin lähellä uuneja, että saatan erottaa niiden vankien kasvot, jotka täysin ilmeettömästi vailla pienintäkään epäröintiä heittävät ihmisiä elävältä tuleen. He ottavat naisia kiinni mistä saavat ja paiskaavat pää edellä uuniin. Kuulen ihmisten itkevän ja huutavan. Sivusilmällä näen joidenkin repivän hiuksiaan hulluuden partaalla. Näen lapsia äitien rinnalla. Eräs nainen heidän joukostaan huomaa katseeni. Hän tarttuu minua käsivarresta ja katsoo syyttävästi. ”Ettekö sääli edes lapsia. Miten voitte, miten sallitte tämän kauheuden tapahtua.”
SS sotilas riuhtaisee naisen irti minusta. Katselen, miten nainen talutetaan kiivaalla otteella helvetintulta syöksevien uunien luo. Tunnen sielussani naisen karjunnan, kun hän palaa elävältä. Minua lyödään ja tönitään eteenpäin. ”Töihin siitä elukka.”


Raju talvimyrsky riepottelee leiriä rajulla otteellaan useita viikkoja. Keskitysleirin krematoriot ovat käynnissä jatkuvalla teholla. Joka päivä poltan satoja ruumiita. Vankeja kuolee satoja päivässä. Osa heistä aliravitsemukseen, tauteihin, väkivaltaan, kylmyyteen, mutta olen kuullut huhuja, että kuljetukset kuolemanleirille ovat tihentyneet.
Eräänä yönä minut herätetään kesken unien. Komennetaan ulos.
Parakkien takana palaa valtavia rovioita. Ruumiita on alettu polttaa avotulella, krematorioiden kapasiteetti ei enää riitä hävittämään niitä.
Kuulin, että yöllä joku vangeista oli yrittänyt juosta päin sähköaitaa. Sellaista sattuu täällä toisinaan. Joidenkin hermot eivät enää kestä näitä kauheuksia, jotka piinaavat meitä uniin asti. He yrittävät paeta ainoalla mahdollisella tavalla,  tekemällä itsemurhan. Vangitsijamme ovat varautuneet tähänkin huolella. Kuoleminen keskitysleirillä ei ole tehty helpoksi. Ennen kuin vanki on kosketusetäisyydellä sähköaitaa, ovat koirat useammissa tapauksissa repineet hänet kappaleiksi.
Sain seuraavana päivänä kuorman mukana hävitettäväksi kasan irtonaisia raajoja ja verisen tunnistamattomaksi raadellun ruhon. Mietin mahtoiko vanki olla Igor?


Näin Igorin myöhemmin. Vilkuili minua aina, kun sotilaiden huomio siirtyi muualle. Ei selvästi vieläkään ollut luopunut hassusta toivostaan.
Meidät oli komennettu ulos. Kuulin, että vangin epäonnisen itsemurhayrityksen jälkeen sotilaat olisivat teloittaneet keskitysleirivankeja tavallista ahkerammin osoittaakseen, että seuraukset lankeaisivat aina toisten maksettaviksi. Vuorossa oli nuori perhe. Heidät oli tuotu raajat sidottuina teloituspaikalle. Meidät oli komennettu seuraamaan tulevaa näytelmää. Äiti itki. Lapsi ulvoi sydäntä särkevästi. Mutta nuori isä seisoi uhmakkaana ja sylki sanoja saksalaisten sotilaiden suuntaan. ”Vielä maksatte kalliisti tästä.”
Sotilaat eivät välittäneet miehen solvauksista, vaan asettivat harjaantuneella rutiinilla silmukat heidän kaulalleen ja siirtyivät sivulle antaen käskyn mestaukseen osallistuville vangeille, että heidän tulisi potkaista korokkeet eliminoitavien alta. Perhe rojahtaa köysien varaan ja jää kiikkumaan. Takanani kuulen matalan miesäänen kysyvän. ”Missä on Jumala?”  Katsellessani puussa roikkuvia ruumiita en voi minäkään, jumalaan uskomaton mies, miettiä: Jos jumala on olemassa, miten Hän sallii tämän tapahtua!


Olen saanut komennuksen saapua mestauspaikalle. Kävellessäni sitä kohti huomaan, ettei kumpikaan aikuisista ei enää elä. Heidän päänsä retkottaa luonnottomassa asennossa ja suusta ulos roikkuva kieli on turvonnut ja sinertynyt. Vanhempien välissä roikkuva köysi liikkuu yhä. Huomaan lapsen olevan elossa. Hän on liian kevyt ja sätkii vimmatusti. Kieli on edelleen punainen ja silmien kirkkaus ei ole vielä sammunut. Minulla oli saman ikäinen poika. 
Lapsi jää taistelemaan kuolinkamppailuaan, kun laskemme aikuisten ruumiit alas, riisumme heidät ja kuljetamme krematorioon.
Seuraavana yönä työskentelen roviolla vankien kanssa. Heittämme kuin liukuhihnalla tuhansia lasten ruhoja maahan kaivamaamme kuoppaan. Pienet ruumiit palavat kirkkaan soihdun tavoin tuhkaksi. Aamun sarastuksessa, tulen sammuttua lapioimme tuhkat talteen kuopan pohjalta. Hiekan sijasta sannoitamme keskitysleirin tiet tuhkalla. Tuhkaa meillä riittää.


Leirille on saapunut jälleen uusi kuljetus. Seison ulkona hyytävässä pakkasessa ja kiedon rähjäistä takkia tiiviimmin ympärilleni. Ohi kulkevat vangit katsovat minua syyttävästi. Heillä on kylmä. Kasaan kuivuneet kehot tärisevät horkassa heidän jatkaessaan matkaansa. Vai onko vapina pidäteltyä raivoa, jota he tuntevat minut nähdessään. Muut eivät tiedä millaisia painajaisia joudun kestämään. Joka yö kun suljen silmäni, näen kuolemaantuomittujen kasvot. Kuulen heidän kirkunansa. En voi menettää järkeäni. Taistelen psyykettäni vastaan. Kuolen jos luovutan.
Tällä kertaa eliminoitavaksi lähetettävä joukko koostuu pelkästään naisista. He ovat matkalla toiselta keskitysleiriltä. Näen kuolemanpelkoa ja välinpitämättömyyttä heidän ohi kulkevissa kasvoillaan. Osa naisista itkee, mutta suurin osa joukosta kulkee rauhallisesti kohti kuolemaa. Ohjaan heitä harmaan maiseman läpi määrätietoisesti. Matkalla rauhoittelen heitä puhumalla.
Uskotellen, että heidät viedään vain suihkuhuoneeseen. Ei tarvitse pelätä. Olen loistava valehtelija.
Pukuhuoneessa autan naisia riisuutumaan. Ohjaan heidät sisään pimeään tyrmään. Vietän viimeiset hetket heidän seuranaan. SS sotilas seisoo hievahtamatta kaasukammion ovella.
Olen poistumassa kaasukammiosta, kun erään vangin kohdalla hätkähdän hänen kohottaessa kasvona minua kohti. Nainen katsoo minua suoraa silmiin. Sydäntäni kylmää. Hän on vaimoni. Etsin katseellani poikaani. Rintaani ahdistaa. En kykene tähän enää.
Nainen kuiskaa hiljaisella äänellä, jonka juuri ja juuri kuulen. ”Hän ei enää elä.” 
”Mitä siellä kuhnaillaan! Haluatko liittyä seuraan? Mitä?” SS Sotilas marssii luokseni vihaisin elkein ja lyö minua rajusti kylkeen. Taivun kaksin kerroin kivusta bunkkerin seinää vasten, mutta sotilas ei anna armoa vaan riuhtaisee minut takinkauluksesta taluttaen ulos.
”Hyvästi!” Kuulen vaimoni äänessä pidäteltyä raivoa. Raskas ovi lyödään kiinni ja sotilaat pulttaavat sen kiinni. Lyyhistyn voimattomana vasten kosteaa betoniseinää. Jos minulla olisi jäljellä kyyneleitä itkisin. Olen turta.

Leikkaan koneella vaimoni kaunista tukkaa rauhallisin vedoin. En saanut hyvästellä häntä. Teen sen salaa nyt. Lian tahrimat suortuvat putoilevat lattialle. Leikkuukonetta pitelevä käteni tärisee vain hiukan. En saa näyttää, että vaimoni kohtaaminen olisi liikuttanut minua. Mietin, voisinko haudata hänen ruumiinsa? Ruumiin salakuljettaminen on itsemurha, mutta minun täytyy yrittää, en voi jättää häntä tänne. Igor saa luvan auttaa minua.
Pälyilen ympärilleni. Bunkkerissa käy kova kuhina. Käsky on, että meidän tulee tyhjentää naulassa roikkuvien ryysyjen taskut. Vaatteita viskotaan kiireellä lattialle. Kaasukammio on siivottava seuraavaa käyttökertaa varten, ja ruumiit lastattava vaunuihin. Työn on tapahduttava joutuisaan. Pian saapuu uusi kuolemaantuomittujen joukko. Kukaan vartijoista ei huomaa kun kiirehdin vaatekasan luokse ja nostan syliini villaisen huovan. Huopa kainalossani kiiruhdan vaimoni ruumiin luokse. Pallon peiton hänen kuihtuneen vartalonsa suojaksi.
”Mitä helvettiä sinä luulet tekeväsi!” Igor suhahtaa korvaani. Olen juuri nostamassa ruumista olalleni.
”En voi jättää häntä tänne. Minun pitää haudata hänen ruumiinsa.” Kuiskaan.
”Hullu. Jätä ruumis.” ”Kuolet vielä yrittäessäsi salakuljettaa ruumiin muualle.” Igor vastaa ja riuhtaisee minua takinhihasta.
”Älä kiinnitä heidän huomiotaan.” Suhahdan.
”Jätä ruumis.” Igor määrää.
”En. En voi.”
”Hullu.” ”Mihin aiot haudata hänet. Et voi jättää sitä tänne. Se mätänee ja rakit löytävät sen.”
”Sinun pitää auttaa minua. Sinullahan oli suunnitelma.”
Igor katsoo minua tuimasti. ”Se on liian vaarallista.”
”Niin on pakeneminenkin.” Muistutan.
Igor katsoo minua ikuisuudelta tuntuvan ajan. Katse on tyhjä.
”Hyvä on. Minä autan sinua. Tänä yönä.” Igor nyökkää.


Ylitämme pihan pimeän turvin. Olen onnistunut tiirikoimaan parakkirakennuksen lukon auki. Pakomatkamme on alkanut. Etäällä kuuluu koiran haukku. Verenhimoiset pedot vahtivat herkeämättä leiriämme toivossa, että saisivat iskeä hampaansa luisevaan lihaamme. Parakkien suojassa hengähtäen, Igor suosuu viimein paljastamaan pakosuunnitelmansa.
”Leirin itäisellä kulmalla, metsässä on hylätty kaivo."
”Mitä siitä, meidän piti paeta." Vaimoni ruumis olalla painaa yllättävän paljon.
"Niin teemme, pakenemme." Igor vastaa.
Saavutamme leirin itäisen nurkan. Valonheittimiä väistellen kuljen kumarassa Igorin ohjatessa suuntaa.
"Kukaan ei ole tietoinen siitä. En minäkään ennen kuin näin unen. Siinä minulle osoitettiin kaivon paikka.” Igor jatkaa.
”Ei helvetti!" Purskahdan katkonaiseen nauruun, tunnen pakokauhun tarttuvan otteen. "Nytkö minun pitäisi hypätä kanssasi kaivoon.” Ilkun.
”Se johtaa vapauteen. Olen nähnyt sen unessa.” Igor vastaa ilmeettömänä.
Vakavoidun. ”Voi luoja, olet seonnut.”
”Sinä halusit haudata vaimosi ja paeta kuten minäkin.” Igor suhahtaa.
”Tietenkin. Mutta kuvittelin... äh, en tiedä mitä kuvittelin. En odottanut sinun kuitenkaan puhuvan satuja.” Ärähdän.
”Minä puhun totta. Sinä lupasit olla mukana tässä jos paljastan suunnitelmani.” Igor kääntyy silmät leimuten puoleeni. Hän vaikuttaa mielipuolelta. 
”Tämä on järjetöntä.” Tuijotan Igoriin.
”Jos sinä petät minut, sinulle käy samoin kuin minulle ja minä lupaan, että vielä huonommin. Vasikoin sinusta Kapolle. Kerron että varastit vaimosi ruumiin ja yritit paeta.” Igor katsoo minua inhottavasti pisteliäillä silmillään.
Huokaan. Vaimon ruumis on raskas taakka. ”Hyvä on. Kai kaivoon kuoleminen on inhimillisempää, kuin se mitä olen nähnyt ja kokenut täällä.”
” Mennään. Meidän täytyy ryömiä aidan ali. Olen kaivannut kuopan. Kiirehdi, ennen kuin meidät huomataan!” Igor hätyyttää.
Juoksemme käyttäen hyväksi varjojen suojaa.
”Nopeasti. Meillä ei ole paljon aikaa. Meidän pakomme huomataan.” Igor hätyyttää.
Lasken vaimoni jäykistyneen ruumiin alas harteiltani routaiseen maahan ja autan Igoria kaivamaan esiin lumesta kuopan. Sormeni ovat tunnottomat, mutta jatkan kuopimista. Annan Igorin ryömiä vapauteen ensimmäisenä. Kuulen etäältä koirien verenhimoisen äänen. Igorin mentyä, on minun vuoroni. Riuhtaisen vaimoni ruumiin ja yritän työntää häntä mukanani kuoppaan. Ruumis on raskas, en saa sitä työnnetyksi edelläni. Minun on pakko mennä ensimmäisenä ja vetää ruumista mukanani. Igor käskee minun jättämään vaimoni. Hänhän on kuollut. En luovuta. En vaikka mikä olisi. En kuuntele Igoria. Ähkin ja ryömin. Minun kuuma ja voimani ehtyvät. En voi luovuttaa. Kuulen kuinka Igor sähisee, kaikki on pimeää ja yhtä kaaosta ympärilläni. Tärkeintä minulle on vaimoni ruumis. Minun täytyy saada haudata hänet. Millään muulla ei ole väliä. 

Viimein olen aidan toisella puolella. En tiedä kauan aikaa on kulunut pakenemisestamme. Mutta olemme nyt tässä, aidan toisella puolella, vapaana. En uskonut selviäväni tänne asti. Makaan maassa raskaasti huohottaen. Minun täytyy saada haudata vaimoni.
Igor hoputtaa minua ja lyö minua selkään. Olen uupunut, mutta meidän  täytyy lähteä liikkeelle. Valonheittimet sokaisevat minut noustessani maasta."Nopeasti. Meidän täytyy juosta! Kaivo on tuolla suunnalla. " Igor suhisee. 
Nostan vaimoni harteilleni. Juoksen Igor edelläni umpihangessa kahlaten, kaatuillen ja läähättäen. Ainoa ajatukseni, pako. On pimeää, juoksen pimeää kohti. Ehkä kuolen. Pimeys ottaa minut syleilyynsä.

Kaivan taskustani varastamani ruuvimeisselin. Käteni tärisevät. En tiedä mitä teen. Pimeässä on vaikea nähdä. Epätoivon kasvavalla vimmalla yritän saada kaivon kantta kahlitsevan lukon tiirikoiduksi, mutta jostain syystä se ei murru. Koiran verenhimoinen ulvonta kuuluu lähistöltä. Pakomme on huomattu. Meitä etsitään.
"Nopeasti nyt!" Igor hätistää. 
”En saa lukkoa avatuksi. Tässä pimeydessä on vaikea nähdä yhtikäs mitään.” Mutisen.
”Sinun piti olla taitava lukkoseppä. Yritä lujemmin. Et kai halua kuolla nyt.” Igor murahtaa.
”Auta minua. Pidä lukkoa kiinni niin yritän rikkoa sen.” Sähisen.
”Me kuolemme tänne.” Igor ärisee.
Kuulen huutoa. Koirat ovat saaneet hajujäljen. Pian meidät löydetään. Yritän kiivaammin. ”En ymmärrä mikä lukkoa vaivaa. Miksi se ei aukea.” Ravistelen metallista kappaletta käsissäni.
”Ai saatana. Viilsin käteeni haavan.” Kiroan. Verta valuu haavasta valtoimenaan vaatteilleni ja maahan. Taidan kuolla nopeammin verenhukkaan kuin sotilaat ehtivät saavuttaa meitä.
”Helvetti. Me kuolemme tänne.” Igor ärisee ja hakkaa lukkoa käsissään.
”Hiljaa nyt. Katso, lukko aukeaa! Nyt sinun täytyy auttaa minua siirtämään tämä kansi sivuun, se on raskas. ” Sanon. 
”Nopeasti. Tule." Igor asettuu kaivon reunalle ja hyppää. Nostan vaimoni maasta ja heitän hänet olalleni. Syöksyn Igorin perässä pimeään kuiluun.
Odotan, että vastaan tulisi vettä, tai pohja, mutta pudotus jatkuu ja jatkuu... Kuinka syvä kaivo mahtaa oikein olla? Menetän ajan ja paikan tajuni. Ehkä meidät sittenkin löydettiin? Kuolin sotilaiden ampumaan luotiin.


”Sinä. Hei, herää.” Igor tönii minua. Raotan raskaita silmäluomiani. Haluan sulkea ne vain uudelleen ja palata takaisin tiedottomaan pimeyteen.
”Hei. Et voi jäädä siihen, meitä seurataan ihan varmasti.” Igor jatkaa itsepintaista tönimistään.
”Mitä.” Huokaan ja käännyn selälleni.
”Meidän on jatkettava pakomatkaa.”
”Miten. Olemme kaivon pohjalla.” Vastaan hänelle.
”Siksi juuri. Tuossa on portaat. Meidän on kiivettävä ne ylös ja jatkettava matkaa. Sotilaat saattavat tulla perässämme.”
Ähkäisten kammen itseni jalkeille. Muistan, nähdessäni mytyn kaivon pohjalla, että vaimon ruumis on haudattava.
Igor huomaa katseeni. ”Et voi tehdä sitä täällä. Meidän on jatkettava matkaa.” Hän hoputtaa.
”Hyvä on.” Myötään. Nostan vaimoni  harteilleni ja lähden etenemään ruosteisia rautaportaita ylöspäin. Matka ulos kirkkaaseen valoon kestää yli ajantajuni ja vie voimiani. Minun on välillä levättävä ja tasattava rohisevaa hengitystäni.
Ulkona on hyytävän kylmä. Ilma on sakeanaan lumipyrystä. En näe eteeni. Maisema on kuin blanco tausta vailla syvyyttä. Jäisin mieluummin kaivon pohjalle, mutta takanani Igor hätyyttää minua siirtymään ja jatkamaan matkaa.
”Minne menemme. En näe eteeni. Missä olemme?" Huudan myrskyn läpi. 
Igor kampeaa itsensä ylös ja istahtaa kaivon kiviselle kannelle.
”Mitäs luulet. Eteenpäin. Meillä on loistava etumatka. Tässä pyryssä kukaan ei näe meitä ja jälkemme hukkuvat hetkessä hankeen.”
”Niin mutta, meidän on päästävä suojaan. En jaksa tarpoa tällaisessa myrskyssä satoja kilometrejä harhaan. Kuolemme kylmyyteen.”
”Meidän on kaivauduttava lumeen. Mutta ei täällä.” Igor vastaa.
”Olet kai oikeassa.”
”Seuraa minua, minulla on kartta.” Igor heilauttaa kättään.
”Kartta?” Hämmästyn.
”Niin. Kämmenieni viivat ohjaavat meidät oikeaan suuntaan.”
”Olet menettämässä järkesi!” Kivahdan.
” Katso vaikka.” Igor kohottaa kämmeniään kohti. Tosiaan, kun katson tarkkaa hänen käsiään, kämmenten viivat ovat kuin...joki... Äh, en osaa kuvailla mitä näen. Jonkinlainen kartta kuitenkin. Igor puhuu totta.


Myrsky on lauhtunut. Ympärilläni on täysin hiljaista. Kaivaudun lumikuopasta ulkoilmaan ja huomaan yön laskeutuneen. Ilma on edelleen hyytävän kylmä. Kuutamo loistaa kirkkaana pimeän keskeltä ja maalaa talvisen maiseman satumaiseen kauneuteen. En muista koskaan nähneeni tällaista hehkua. Vai onko niin, että kärsimykset ovat kirkastaneet silmäni. Minun täytyy herättää Igor. Hänen täytyy nähdä tämä.
”Meidän täytyy jatkaa matkaa. Nyt on hyvä ja kirkas sää.” Igor sanoo.
”Odota. Haluan haudata vaimoni ruumiin tänne. Täällä on kaunista.” Sanon.
”Maa on jäässä. On vaikeaa saada kaivetuksi kuoppaa.”
”Ei se haittaa. Haudataan hänet tuon suuren puun juureen. Ehkä löydämme syvän onkalon.”
”Hyvä on.” Igor suostuu.
Lasken vaimoni viimeisen kerran alas harteiltani. Kaivoin Igorin avustamana kohtalaisen syvän kolon onkaloon, jonka löysimme paksujen juurten alta. Peittelen vaimoni suojaan syksyn lehdillä. Niitä löytyy kasapäin ympäriltämme. Saamme työn tehdyksi. Suoristaudun seisomaan ja nostan rähjääntyneen lakin paljaasta päästäni. Hengitän jäätävää ilmaa sisään ja ulos. Uloshengityksellä suustani lentää höyryn mukana valkoinen lintu. Seuraan sen menoa, kunnes se häviää pimeään. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunnen sielussani jonkin liikahtavan.


Taivallamme lumessa kahlaten kumpikin omiin ajatuksiin vaipuneena. On edelleen yö. Maisema on pysynyt samanlaisena. Loputonta lunta ja pimeyttä vailla asutusta tai elonmerkkiä. En tiedä kuinka kauaksi meidän pitää vielä kulkea ja kuinka kauan. Alan olla uuvuksissa.
Valkeus sarastaa aavistuksena kaukana horisontissa. Sen edetessä meitä kohti huomaan, ettei maisema ole suinkaan tasainen. Edessämme näkyy rinteitä. Meidän on kai suunnistettava niitä kohti. Ehkä löydämme pian jonkin suojan.
Igor edelläni vaikuttaa olevan hänkin levon tarpeessa. Vähän väliä tämä pysähtyy ja huojuu paikallaan kuin humalassa. Hän katsoo minua jotenkin kummallisesti. En ole huomaavinanikaan.
Maisema repeää.
Kuu, joka oli valomme, sammuu valkeuden sarastaessa, mutta se ei suinkaan häviä taivaalta. Jokin tunnistamaton, pimeä uhka muovautuu siitä esiin  ja kasvaa edessämme. Igor sävähtää ja hänen katseeseensa hiipii outo kiilto.
Pimeä voima laajenee koko taivaan levyiseksi ja imee pyörteen lailla valon sisäänsä. Kuulen Igorin valittavan, huutavan hullun lailla. Pelästyn. En ole kuullut hänen huutavan tuolla tavalla. Kaadun Igor mukanani lumihankeen. Pitelen hänen tärisevästä kehosta kiinni. Hautaan hänet alleni. En käsitä mitä ympärillämme tapahtuu. Syvä masennuksen aalto hyökyy lävitseni. Tunne on peräisin taivasta syövältä olennolta. En voi ajatella. Minulla on valtavan paha olla. Haluan kuolla.


Kirkas valo havahduttaa minut hereille syvästä tajuttomuuden tilasta. Avaan silmät räpytellen. Kirkkaus koskee silmiini. Nousen istumaan ja katselen ympärilleni. Totuttelen herkistyneitä silmiäni valoon. Lunta on jälleen alkanut sataa. Meidän pitää kiirehtää. Löytää jokin suoja myrskyä vastaan. Tönin Igoria hereille.
”Herää.”
Toverini ei reakoi minuun. Yritän voimakkaammin. Ravistelen häntä. Igor ei vastaa, eikä avaa silmiään. Onko hän kuollut? Painan korvani hänen rintaansa vasten. Hengitys rohisee. Hän elää.
”IIGOR, HERÄÄ!” Huudan voimieni takaa hänen korvaansa, samalla ravistelen rajusti. Hän tokenee.
”Meidän pitää lähteä liikkeelle. Tulossa on uusi lumimyräkkä, enkä halua jäädä sen armoille.”
”Hyvä on. Hyvä on. Katson kämmenistäni suuntaa jonne meidän tulee kulkea.” Igor virkoaa.
Autan Igorin jaloilleen. Hän huojuu paikallaan, mutta pysyy pystyssä. Tuen häntä, hänen ottaessa askeleen eteenpäin.


Olemme kulkeneet maisemassa loputtomalta kestäneen ajan. Viimein näen etäällä jotain, joka näyttäisi rakennukselta. Lumisade on jälleen saentunut ja kasvoillemme puhaltava viiltävä tuuli enteilee myrskyä. Kuljemme lähemmäksi ja näen nyt selvästi, että maiseman keskellä on hylätty rakennus. Huokaan helpottuneena. Ainakin meillä on katto päämme päällä. Lasken Igorin seinää vasten nojaamaan kun avaan oven hämärään tilaan. Rakennus oli kai joskus ollut navetta. Oven raosta näen huoneen perällä muutaman heinäpaalin ja rikkinäisen tuolin kappaleen. Lattialla lojuu kaikenlaista rojua. Astun peremmälle tilaan. Kuulen Igorin takanani seuraavan minua ja sulkevan oven perässään. Navetta on likainen, mutta se ei haitaa. Kuljen lyhyin, uupunein askelin heinäkasan luo. Jalkani pettävät ja kaadun. Käperryn lepäämään niille sijoilleni.


Kun herään, navetassa on lämmintä. Igor on sytyttänyt vanhasta tuolin osista ja heinistä nuotion. Kuulen ulkoa ääniä. Katson hämmästyneenä ensin Igoria ja sitten ulos likaisesta ikkunasta. Igor istuu minuun selin. Hän on jotenkin kummallinen.
”Keitä nuo ihmiset ovat, jotka seisovat koreasti puettuina ulkona.” Kysyn.
Igor vilkaisee minua pistävällä katseellaan. Siinä on pilkahdus jotain, mikä saa minut levottomaksi.
”He ovat yleisöä.”
”Yleisöä?” Hämmästelen.
”Niin.” Igor murahtaa ja kääntää katseensa takaisin tuleen.
”Mitä he ovat tulleet katsomaan?” Kysyn.
”Meitä.”
”Meitä?” Kummeksun.
”Niin.”
"Mistä he ovat tulleet ja miten?"
Tuijotan ihmisiä hämmennyksen vallassa kun Igor jatkaa nousten jalkeille.
”Minun on nälkä. Valitettavasti minun täytyy syödä sinut.” Hän astelee hitaasti eteeni ja nappaa taskustaan teräksisen lusikan.
Katson lusikkaa hänen kädessään. ”Minä ymmärrän ja annan sinulle anteeksi.” Vastaan.
Tunnen valtavaa surua. Olen selvinnyt keskitysleiriltä ja kulkenut tänne asti vain siksi, että tulisin elävältä syödyksi. Niin kai asioiden pitää mennä. En voi muuta.
Tunnen kasvavan pakokauhun kun Igor tarttuu minua käsivarresta kaksin käsin kipeästi puristaen ja iskee mustat, kuluneet hampaansa lihaani. Katson palaa käsivarressani ja minut valtaa kuolemanpelko.
Igor ei välitä tunteistani hän ottaa lusikan ja alkaa kuoria lihaani lusikan reunalla pyörittäen. Itken. Koko sieluni pohjasta huudan epätoivossani.


                                                     EPILOGI


Minä selvisin siitä. En tiedä, en muista miten. Mutta selvisin maanpäällisestä helvetistä. En ole varma löinkö Igorin tajuttomaksi, tapoinko hänet. Mutta minä jäin henkiin. Millään muulla ei ole enää merkitystä. Igor on kuollut. Minä elän.
Seison nyt vuosikymmen myöhemmin tämän saman tiilisen rakennuksen nurkalla, jonne aikoinaan pakenimme turvaan. Kerron tarinaani nuorelle toimittajalle, nojaten tiilisen rakennuksen seinään. Itken. Sydämeni pohjasta itken surutonta ja tyhjää itkua. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti